”Se oli rakkautta ensisilmäyksellä” – mihin fanittaminen perustuu?

Olen viime aikoina keskustellut paljon ihmisten kanssa fanittamisesta ja intohimosta. Tämän kauden Urheilulehden Brittifutis-liitteessä oli nelisivuinen juttu minusta ja omasta suhteestani Manchester Unitediin. Tämä on poikinut ison määrän erinomaisia keskusteluita liittyen yleensäkin intohimoon ja fanittamiseen. Haluaisin jakaa teidän kanssanne muutamat parhaat ahaa-elämykset ja oivallukset, jotka keskusteluissa ovat toistuneet.

Todettakoon tähän alkuun, että fanittaminen on erittäin henkilökohtainen asia. Jokaisella on oma mielipide oikeasta ja väärästä tavasta fanittaa. Jokaisella on se oma kohde tai omat kohteet, joita fanitetaan. On pidempää ja lyhyempää historiaa oman fanituksen kohteen kanssa. On toinen toistaan eeppisempiä tarinoita reissuilta ja kotisohvilta. Toiselle toinen Ronaldo on suurempi tähti ja toiselle se toinen.

Koska fanittaminen on erittäin henkilökohtaista, se aiheuttaa valtavia tunneskaaloja puoleen ja toiseen. Siis ihan jo vain silloin, kun asiasta keskustellaan kavereiden kanssa (tai ehkäpä juuri siksi). Vaikka ihminen olisi arjessa kuinka mukautuva ja osaisi nähdä aina keskusteluissa asioiden toisen puolen, ei oman seuran kohdalla tilanne ole lähimainkaan sama. Tunnetta on usein niin paljon pelissä.

Oma tarinani Manchester Unitedin kanssa alkoi jo pikkupoikana, kun aloitin jalkapallon. Paidan selkään tuli tietenkin numero seitsemän. Olihan sillä pelanneet tuohon aikaan muun muassa Bryan Robson, Lee Sharpe, Clayton Blackmore, Dion Dublin ja tietenkin George Best. Televisiosta nähdyt ottelut olivat jostain syystä tehneet vaikutuksen nimenomaan kyseisen seuran ja pelaajien osalta. Taakse ei ole ollut sen jälkeen enää katsomista. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Olen päässyt kuulemaan satoja ja taas satoja tarinoita siitä, miten oma seura on löytynyt. Nimenomaan tarinat ovatkin fanittamisen ytimessä. Ihmiset ovat rakastuneet yksittäisten pelaajien edesottamuksiin, seurojen historiaan tai sympaattisuuteen. Toiset taas ovat saaneet oman fanituksen kohteen verenperintönä isältä tai jopa isoisältä. Osa on asunut kyseisen seuran kotikaupungissa, jolloin kyseessä on ollut ”oman kylän seura”. Eri syitä oman seuran löytymiseen on lähes yhtä monta kuin fanejakin. Yksi asia kuitenkin kaikkia yhdistää: tunneside omaan joukkueeseen.

Tapasin noin kuukausi sitten erään miehen, joka kertoi olevansa Leeds Unitedin fani. Tämän kuultuani sivalsin tietenkin heti pientä piikkiä hänen suuntaansa – ovathan Manchester United ja Leeds United verivihollisia vuosien takaa. Kommenttini seuran nykytilanteesta viritti keskustelun heti oikeille raiteille eli osuvia iskuja vyön alle jaeltiin puolin ja toisin. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kyseisen noin 40-vuotiaan herrasmiehen tarina siitä, miten oli päätynyt kannattamaan seuraa jo nuorena.

Hänen isänsä oli asunut Bradfordissa opiskeluaikoinaan. Kyseinen kaupunki sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Leedsistä. Isän tuon ajan ystävistä valtaosa oli Leedsistä ja he käytännössä pakottivat tämän kannattamaan seuraa – vaikka omasta kotikylästäkin olisi sympaattinen seura löytynytkin (Bradford City AFC). Pakkokeinot eivät kuitenkaan lopulta auttaneet, sillä Suomeen palattuaan hän alkoi seurata Bradfordin pelejä ja oppi jopa hieman vihaamaan Leedsiä kuin vastaiskuna vanhojen opiskelukavereiden painostukselle.

Kun tapaamani mies lopulta oli itse tullut kouluikään, oli isä tietenkin tuputtanut tälle Bradfordia ja tutustuttanut pikkupojan seuraan ja sen pelaajiin. Jostain syystä tämä johti kuitenkin siihen, että isän tahallinen tai tahaton painostus aiheutti myös vastareaktion pojassa. Hänelle oli käynyt hyvin selväksi, ettei isä pidä Leedsistä, joten tämän takia seura alkoi kiinnostaa erityisen paljon. Lopputuloksena jalkapalloromanttinen välirikko isän ja pojan välillä, joka on jatkunut tähän päivään asti. Muuten herrojen välit ovat hyvät, mutta kun aletaan puhua jalkapallosta, vaihtuu äänensävy ja verisiteet unohtuvat. Ja tämäkö siis on vain jalkapalloa?

Olen itse huomannut sen, että mitä enemmän itse fiilistelen oman seuran historiaa, vanhoja pelaajia ja itse kaupunkia, sitä enemmän jopa jalkapallosta kiinnostumattomat kuuntelevat mielenkiinnolla. Jos puhun seuran tämän hetkisestä tilanteesta tai viimeisimmästä ottelusta, on kuulijakunta hyvin paljon pienempi. Seuran ja pelaajien tarinoissa ei enää ole kyse vain jalkapallosta pelinä. Silloin ei puhuta 90 minuutista jalkapalloa tai yhdestä maalista. Puhutaan uskomattomista selviytymistarinoista, tragedioista tai vaikkapa koko maailmaa häkellyttäneistä tuhkimotarinoista. Puhutaan lajista ja seurasta osana maan ja maailman historiaa. Tarinat kiinnostavat kaikkia.

Tavallaan se, että jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji, mahdollistaa sen aseman kansainvälisenä yhteisenä ”kielenä”. Menit sitten minne tahansa päin maailmaa, on jalkapallo aina läsnä. On omat maan pääsarjat ja isot määrät amatöörisarjoja. On paikalliset suosikkiseurat ja ne naapurin inhokit. Peli on aina sama. Fanittamisen ydin on aina sama. Vain puhuttu kieli ja maan kulttuuri voivat muuttua. Muuten on kyse edelleen täsmälleen samasta asiasta, minne tahansa sitten menetkin.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, että yritän yleistää jokaisella olevan valtavaa intohimoa jotain seuraa kohtaan. Ei todellakaan niin. Tunnen valtavasti ihmisiä, jotka katsovat mielellään minkä tahansa sarjan otteluita, mutta eivät itse ole ikinä löytäneet tunnesidettä mihinkään yksittäiseen joukkueeseen. Heitä itse peli viihdyttää tarpeeksi, jotta ilman sen suurempia tunneskaaloja pelistä kuin pelistä voi nauttia. Mutta heidän kanssa keskustellessa ei sitä liekkiä saa sytytettyä. Heitä ei saa ajettua nurkkaan oivallisilla piikittelyillä. He eivät yritä iskeä takaisin sinun joukkuettasi koskevilla sivalluksilla. Noista keskusteluista puuttuu se jokin…

Yksi asia, jossa näen itse valtavan eron jalkapallon seuraajan ja kovemman fanin välillä, on kulutuskäyttäytyminen. Perus jalkapalloa seuraava ihminen saattaa käydä katsomassa elämässään siellä täällä muutaman ottelun, mutta tyytyy valtaosin kotisohvalta pelien seuraamiseen. Intohimoiset fanit taas käyttävät viimeisetkin rahansa ja vapaapäivänsä matkustaessaan oman joukkueensa peleihin (jos kyseinen joukkue ei asuinpaikkakunnalla pelaa).

Myös fanituotteiden ostamisessa näkyy paljon eroja. Jotkut ostavat pelimatkoilta itselleen muistoksi esimerkiksi huivin ja se jää ainoaksi materiaaliseksi ilmentymäksi joukkueesta. Intohimoiset fanit ostavat kausi toisensa jälkeen uudet pelipaidat ja joskus jopa metsästävät tiettyjä harvinaisempia fanituotteita. Mielestäni kulutuskäyttäytyminen ei ole fania tai fanittamista määrittelevä tekijä millään tavalla, mutta uskallan yleistää, ettei yksikään kovan luokan kannattaja omaa vain yhtä huivia ja pelipaitaa. Oli kyseessä sitten opiskelija tai työtön, viimeisetkin eurot saattavat livahtaa oman seuran uuden paidan hankintaan ilman, että sitä edes itse kyseenalaistetaan! Ainahan sitä voi syödä pari viikkoa nuudeleita…

Itselleni ja monelle muulle fanittaminen on myös irtiottoa arjesta. Pelien aikaan eivät työmurheet tai muut pulmat paljon vaivaa. On vain se oman joukkueen peli ja muusta ei kiinnosta edes puhua. Joskus pääsee varaamaan koko päivän otteluun valmistautumiselle, hyvälle ruoalle ja juomalle, kavereille ja ennen kaikkea itse pelille. Tarinoita kerrotaan ja mielipiteitä vaihdetaan. Kilpakumppaneita haukutaan ja lopputulosta veikataan. Ollaan osana pientä tai isoa yhteisöä, mutta kuitenkin aina siitä omasta näkökulmasta. Onhan fanittaminen viime kädessä nimenomaan henkilökohtainen asia.

Vaikka olenkin itse sydämeltäni Manchester Unitedin kannattaja, arvostan kaikkien maailman seurojen kannattajia yhtäläisesti. Tai no Leedsin ja erityisesti Liverpoolin osalta asiasta täytyy keskustella, haha! Fanit tekevät tästä lajista ja joukkueista juuri sellaisen maailman, jossa itse viihdyn kaiken mahdollisen vapaa-ajan. Kuten olette jo ehkä huomanneet ja tulette myös tulevaisuudessa huomaamaan, en tule peittelemään kirjoituksissa omia mieltymyksiä ja mielipiteitä. Miksi tulisin? Jos kerran fanittamisessa on kyse intohimosta, miksi se ei näkyisi tuotetussa sisällössä? Mieluummin innostan ja provosoin kuin yritän tappaa intohimon vain ollakseni neutraali.

Nyt, kun United on kontannut viime vuodet, ovat kaikki muita seuroja kannattavat ystäväni antaneet sen kuulua minulle niin henkilökohtaisesti kuin julkisestikin. Ottaahan se päähän. Kaikin puolin. Mutta kyllä olen maksanut ja tulen maksamaan kuitit takaisin korkojen kera, kun sen aika koittaa. Jos antaa, täytyy pystyä myös ottamaan vastaan. Vaikka se ei todellakaan aina mukavalta tunnu. Kysehän oli siis VAIN jalkapallosta?!

Ai niin vielä loppuun. Koska fanittamiseen liittyy usein myös se, että oman seuran historia kiinnostaa, ujutin kirjoitukseeni pienen provosoivan virheen. Jos olet Manchester Unitedin fani ja ehdit jo lähettää minulle korjauskehotuksen Dion Dublinista, olisi kannattanut lukea juttu loppuun asti. Toisaalta juuri tämän takia fanittaminen on niin mahtavaa! Sitä tavallaan jo tietää lopputuloksen, kun kirjoittaa tekstiin pelaajan nimen, joka ei ensinnäkään numerolla seitsemän ikinä pelannut, ja toiseksi ei millään muotoa ole seuralegenda. Tietäjät tietää – eikö vain?

Cheers,
Jere