Tiira: Englanti lähtee EM-viheriöille kysymysmerkkien ympäröimänä – sortuuko Southgate vanhaan vitsaukseen?

Englanti lähtee tuleviin EM-kisoihin kovalla joukkueella. Niin kovalla, että keskustelu on kääntynyt jo siihen, miten kaikki tähdet saadaan mahtumaan yhtä aikaa kentälle.

Valioliigassa dominoinut Jack Grealish säväytti valmistavissa harjoituspeleissä. Hänen on siis pakko mahtua avaukseen? Mutta jos Grealish on avauksessa, missä pelaa Phil Foden? Mason Mountin pitäisi kuitenkin olla varma avaaja. Entä Raheem Sterling, Southgaten luottomies, jonka kevät Man Cityssä oli nihkeä. Jadon Sancho ja Marcus Rashfordkin ovat joukkueessa. Jos Harry Kanen adjutanteiksi hyökkäykseen valitaan kovavireisiä pelintekijätyyppejä, mistä löytyy nopeutta?

Onko kahdelle 6-paikan pelaajalle tarvetta keskikentällä? Riittäisikö yksi, jotta hyökkäyspään tähtiä saataisiin enemmän kentälle? Jos Harry Maguire ei ole täydessä kunnossa, riittääkö muiden topparien laatu pelaamaan neljän alakerralla vai pitäisikö mennä kolmella? Mitä se taas kertoisi? Että Englanti pelkää?

Englantilaisille ominainen keskustelu on teoriassa mielekäs, mutta johtaa väärille urille. Mahdollisimman nimivahvan avauksen pyörittelyn sijaan pitäisi pohtia, mikä yksitoistikko olisi tuloksen maksimoimisen kannalta paras.

Toisaalta yksilöihin keskittyminen on luontevaa. Harvakseltaan kokoontuvista maajoukkueista on vähän dataa ja mielikuvia, joten niiden hahmottaminen yksilöiden kautta on ymmärrettävää.

55 miljoonan asiantuntijan kansa

Päävalmentaja Gareth Southgaten rako on ahdas. Toisin kuin Venäjän MM-kisoissa kolme vuotta sitten. Tuolloin keskusteltiin lähinnä siitä, kumpi avaa keskikentän pohjalla: Jordan Henderson vai Eric Dier.

Nyt tilanne on täysin toisenlainen. Nuorisotasolla menestystä niittäneet ja arvoturnauksia voittaneet ikäluokat ovat jo nyt parikymppisiä huippuja, mikä tarkoittaa, että valinnanvaraa riittää. Englannin toiseksi paras avauskokoonpanokin olisi vahva kandidaatti vähintään puolivälieriin.

Valitsipa Southgate avaukseen kenet hyvänsä, soraääniä tulee kuulumaan. Jos turnaus menee mönkään, jossittelu on armotonta. Penkille jääneet pelaajat olisivat mitä luultavammin tuoneet tavan kansalaisten mielestä paremman tuloksen.

Englantilaiset ovat menestyksennälkäistä kansaa, mutta myös tappion hetkillä armottomia omilleen. Juuri Sterling joutui kansakunnan sylkykupiksi Islanti-katastrofitappioon päättyneiden vuoden 2016 EM-kisojen jälkeen. City-hyökkääjälle vihellettiin vieraspeleissä ympäri Englantia.

Saku-Pekka Sundelinin Brittifutis-kirjan takakannen johdantokappale oli tässä mielessä osuva. Siinä kärjistettiin, että Englannissa on yli 55 miljoonaa asiantuntijaa ja vain 12 ihmistä, jotka eivät tiedä miten jalkapalloa pelataan: päävalmentaja ja kentällä olevat pelaajat.

Kolme vuotta sitten nuori Englanti lähti Venäjälle matalin odotuksin ja ylsi välieriin. Englantilaisia ei haitannut vaikka Southgaten ryhmä vetäytyi ja rankaisi vastaiskuista sekä etenkin erikoistilanteista. Nyt luotsilta on vaadittu progressiivisempaa otetta huippumateriaalin myötä.

Southgaten pitää siis saada parhaat pelaajansa yhtä aikaa kentälle, pelata hyökkäävää jalkapalloa ja tehdä tulosta.

Englantilaisten onneksi entinen maajoukkuetoppari on kuitenkin eri maata kuin edeltäjänsä. Southgate tutki maajoukkuejalkapalloa pieteetillä ennen Venäjän kisoja. Hän päätyi Englannin maajoukkueessa ennen kuulumattomaan kolmen alakertaan. Ryhmitys toi tasapainoa ja vakautta puolustuspelaamiseen.

Englannin suurin täsmäase hyökkäyspäässä oli erikoistilanteet. Niitä oli hierottu ja hierottu, mikä näkyi MM-areenoilla. Englanti osui erikoistilanteista yhdeksän kertaa tehden MM-kisojen uuden ennätyksen.

43% – 73 of the 169 goals scored at the 2018 World Cup came from set-piece situations, the highest ratio at any edition since 1966. Indeed, @England netted nine such goals during the competition, the most by any team at a single World Cup on record. Threat. #OptaWCYears pic.twitter.com/iGRrB8L4ei

— OptaJoe (@OptaJoe) May 18, 2020

 
Southgate tutki myös rangaistuspotkukilpailuja ja tuli siihen tulokseen, että rankkarikisojen kroonisena häviäjänä tunnetut englantilaiset laukoivat pilkkunsa liian hätäisesti. Ratkaisevan rangaistuspotkun Englannin vuoden 1996 EM-kisojen välierissä Saksaa vastaan Wembleyllä missannut Southgate huomasi, että englantilaiset lähtivät vauhtiin välittömästi pillin vihellyksen jälkeen. Esimerkiksi portugalilaiset keskittyivät parhaimmillaan sekunteja. Neljännesvälierissä Englanti rikkoi rankkarikirouksensa ja peittosi Kolumbian.

Englannin vitsaus

Kolmen leijonan epäonneksi keskustelu parhaiden pelaajien tunkemisesta samaan avauskokoonpanoon, ei ole jäänyt vain keskusteluksi. Se on näyttänyt olevan myös valmentajien punainen lanka.

Edellisiin EM-kisoihin Englanti lähti hyvistä asetelmista. Se oli voittanut kaikki karsintapelinsä. Ranskassa Roy Hodgsoniin iski kuitenkin paniikki, miten saada Wayne Rooney sovitettua avaukseen. Hodgson sääti 4–3–3-ryhmityksensä hyökkäävämmäksi ja istutti kapteenin nuoren Dele Allin vierelle kymppipaikalle. Hyökkäävän kaksikon taakse jäi ainoastaan Eric Dier. Lopputulos oli katastrofi. Rooney oli hukassa, eikä Englannin peli toiminut missään vaiheessa.

Samaa nähtiin etenkin Sven-Görän Erikssonin alaisuudessa 2000-luvulla. Kun Englanti putosi vuoden 2004 EM-kisoissa isäntämaa Portugalille rangaistuslaukauksilla puolivälierävaiheessa, ruotsalaisluotsin 4–4–2-ryhmityksen vasempana keskikenttänä operoi Paul Scholes. Konehuoneessa pelasivat Steven Gerrard ja Frank Lampard, joiden soveltuvuus samaan avaukseen muodostui jo jonkin asteiseksi ikuisuuskysymykseksi.

🗣 Wayne Rooney on England's golden generation: "Rio Ferdinand, John Terry, Ashley Cole, Gerrard, Scholes, Lampard, Beckham, myself, Michael Owen.

"Our team then, if we had a Guardiola with that group of players, we'd have won everything, no doubt about it." 🏴󠁧󠁢󠁥󠁮󠁧󠁿🏆 pic.twitter.com/guG4QbZLE7

— Goal (@goal) September 12, 2019

Englannin edellinen päävalmentaja, jonka sanotaan edenneen puhtaasti ajatus – ei pelaajavalinnat – edellä oli jalkapallon synnyinmaata Ranskan vuoden 1998 MM-kisoissa luotsannut entinen pelaajasuuruus Glenn Hoddle.

Todellisuudessa asia ei ole näin yksioikoinen. Käytössä olevat pelaajat vaikuttavat pelitapaan.

Jalkapallo on kuitenkin yhteistyön peli, jossa paras tulos tulee harvoin, jos pelitapaa rakennetaan yksilöt, ei joukkue edellä. Sekään ei liene sattumaa, että englantilaishuiput eivät ole yltäneet maajoukkueessa läheskään samalle tasolle kuin seurajoukkueissaan. Esimerkiksi Huuhkajien pelaajat taas tuntuvat pelaavan paremmin maajoukkueessa. Samaa voi sanoa 2000-luvun Saksasta.

Kysymysmerkkien saattelemana kisoihin

Englannin valmistavat harjoitusottelut menivät plörinäksi. Se voitti sekä Itävallan että Romanian 1–0.

Lopullisen kisaryhmän 26 pelaajasta 11 edustaa seuratasolla Man Cityä, Man Unitedia tai Chelseaa, eli eurofinaaleihin edenneitä joukkueita. Päävalmentaja antoi pelaajille huiliaikaa ja peluutti harjoituspeleissä useita jo kisaryhmästä pudotettuja pelaajia, muun muassa Jesse Lingardia ja James Ward-Prowsea, jotka nähtiin nurmella molemmissa otteluissa.

Väsymyksen lisäksi Englannilla on loukkaantumishuolia. Maguire on keskenkuntoinen, eikä pelannut Eurooppa-liigan finaalissa. Ex-huipputoppari Rio Ferdinand kritisoikin Southgatea Maguiren valitsemista.

Henderson pelasi toisen jakson Romaniaa vastaan saaden vyölleen ensimmäiset minuutit sitten helmikuun puolivälin. Vaivoja on ollut muillakin.

Englannin ryhmityskin on vielä hämärän peitossa. Harjoitusotteluissa ja maaliskuun MM-karsintapeleissä Southgate asetteli ryhmänsä muotoihin 4–3–3 tai 4–2–3–1. Viime vuoden lopulla käytössä oli 3–4–3. Vuotta aiemmin EM-karsinnoissa Englanti pelasi lähes poikkeuksetta neljän alakerralla.

Mystisyys ulospäin ei välttämättä ole huono asia. Sekin on positiivista, että Englannilla on vaihtoehtoja, niin ryhmityksen kuin pelaajiston suhteen.

Kisojen korvalla Englannin ainoat takuuvarmat avaajat ovat Kane ja John Stones. Jos Southgate löytää Valioliigan tähdistökentälliseen valitun kaksikon ympärille sopivan kollektiivin, Englannilla on kaikki eväät mennä päätyyn saakka. Englannista puhuttaessa se on kuitenkin iso ”jos”.