fbpx
ArtikkelitEurooppaliigaValioliiga

Seppinen: West Ham pelaa näyttävällä stadionilla, joka edustaa kaikkea muuta kuin seuran todellista sielua

West Hamin parin viime kauden menestys on ainoaa lääkettä rikokselle, jota osa faneista ei voi antaa anteeksi: Seuran repimiselle juuriltaan oudolle Stratfordin alueelle, kirjoittaa Lari Seppinen.

Ristiriita oli valtava. Kun kävelin kesäisen kauniina auringon hellimänä päivänä Stratfordin alueella Lontoossa, en osannut kuvitella parempaa.

Suurkaupungin vilinää ilman suurkaupungin ahdistusta. Paljon miellyttäviä kahviloita, pubeja ja muita kohtaamispaikkoja. Kauppakeskuksia ja puistoaluetta.

Jokin silti viilsi mieltäni. Kaikki oli liian kliinisen tyylikästä. Olin menossa West Ham Unitedin peliin. Legendaarisen, vuonna 1895 nimellä Thames Ironworks perustetun jalkapalloseuran otteluun. Seuran, johon liittyi tietynlaisia mielikuvia.

Olin liian nuori, että olisin ehtinyt nähdä Boleyn Groundia, tai Upton Parkia – kummalla nimellä vuodet 1904-2016 West Ham Unitedia palvellutta stadionia halusikaan kutsua.

Tarinat silti elivät ja loivat mielikuvia. Syvästä fanikulttuurista, jossa oli ääntä ja rosoa. Altavastaajamentaliteetista, joka puski kannattajakuntaa ja joukkuetta eteenpäin. Hyökkäävän jalkapallon perinteestä, West Ham Way, joka oli saanut jopa Sam Allardycen haukkumaan jälkikäteen fanit aivopestyiksi ja harhaisiksi.

Vierailuni Lontoon Olympiastadionilla oli sen sijaan kaikkea muuta kuin harhaiset mielikuvani.

Hulppeaa kolkkoutta

Lontoon Olympiastadionia voi luonnehtia kauniilta kuulostavilla adjektiiveilla: Hulppea, tyylikäs, valtava… Kaikki pitävät paikkansa.

West Hamin kotipyhättö on konkreettiselta kooltaan valtava. Se kattaa 60000 katsojaa, mikä tekee siitä kapasiteetiltaan Englannin viidenneksi suurimman jalkapallostadionin Wembleyn, Old Traffordin, Tottenham Hotspur Stadiumin ja Emiratesin jälkeen.

Ero on valtava verrattuna West Hamin aiempaan kotistadioniin Boleyn Groundiin, jossa yleisökapasiteetti oli hieman päälle 35000 katsojaa.

Taloudellisesti vuonna 2016 tapahtunut muutto oli siis enemmän kuin perusteltu. Rahavirrat ovat kasvaneet, ja hulppeat olosuhteet ovat antaneet West Hamille mahdollisuuden kasvaa seurana.

Siirtyminen Lontoon Olympiastadionille oli kuitenkin myös huonoiten hoidettu tapaus viime vuosien monista stadionien ehostamisista tai muutoista brittikentillä. Itä-Lontoon ylpeys vedettiin pois juuriltaan, ja intohimoista seurayhteisöä ei osallistutettu prosessiin riittävällä tavalla.

Se konkretisoitui vierailuillani Olympiastadionin hienossa lehdistökatsomossa. Toimittajan näkökulmasta kaikki oli viimeisen päälle: oli harvinaisen paljon tilaa tehdä töitä ilman pelkoa, että kollegan kyljet ovat vasten omiani läpi ottelun. Oli tilaa asetella tavaroita. Oli toimiva verkkoyhteys ja mainiot tarjoilut.

Vierailu Olympiastadionilla ei kuitenkaan tuntunut pelipäivältä, vaan työpäivältä. Istuin valtavan areenan yläosassa. Peli tapahtui jossain tuolla kaukana alhaalla.

Lontoon Olympiastadionilla oli kolkoin tunnelma millään Valioliigan areenalla kolmen vuoden kirjeenvaihtaja-aikanani Britanniassa. Se kiteytyi lakoniseen lauseeseen, jonka kuulin korona-aikana paikallisilta jalkapallon seuraajilta useammin kuin kerran.

”West Ham on korona-ajan suurin hyötyjä. He ovat tottuneet viime vuosina uniseen tunnelmaan.”

Olympiastadionin ongelma jalkapallon näkökulmasta on se, että kyseessä on yleisurheiluareena. Se rakennettiin vuosina 2008-2011 ja avattiin 2012 monitoimiareenaksi, joka oli mm. pääkilpailupaikkana vuoden 2012 kesäolympialaisissa ja -paralympialaisissa.

West Ham voitti tarjouskilpailun stadionista ennen Tottenhamia, kun lupasi säilyttää stadionin juoksuradan olympialaisten jälkeen.

Stadiontunnelman näkökulmasta päätös oli kehno. Valtavat katsomonosat ovat kaukana kentästä, mikä tekee Olympiastadionista kenties vähiten intensiivisimmän areenakokemuksen Englannissa.

West Hamin kannattajat sulautuvat harmaaksi massaksi ympäri areenaa, eikä intohimo välity lehtereiltä lainkaan.

Näkymä Lontoon Olympiastadionin pressikatsomosta. Kuva: Eetu Ikola

Seurakulttuuri elää vahvana

Vierailin alkuvuodesta 2020 O’Neills-pubissa, joka sijaitsee Leytonstonen alueella Itä-Lontoossa.

Se tarjosi kontrastin vaisuihin kokemuksiini Olympiastadionilla. Vuonna 2016 perustettu West Ham Way järjestää pubissa tilaisuuksia, jossa seuran historia ja juuret ovat läsnä.

Myös suomalaiset olivat jättäneet pienen mausteensa osaksi West Hamin pian 127-vuotista historiaa. Monien paikalla olijoiden muistista putkahtivat nopeasti nimet Hannu Tihinen ja Jussi Jääskeläinen, kun he kuulivat allekirjoittaneen olevan kotoisin Suomesta.

Tapahtumat ovat suosittuja. Minua kestitsivät Dave Walker ja anonyyminä esiintynyt sisäpiiriläinen podcastaaja ExWHUemployee, jotka kertoivat pubitilaisuuden olevan monelle pitkän linjan kannattajalle pelipäivän kohokohta.

Kun juttelin surumielisten kannattajien kanssa, tajusin West Hamissa olevan kyse jostain muusta kuin rahasta, pintakiillosta tai loputtomasta suuruuden tavoittelusta. Näille ihmisille Stratford on alueena hieman liian hieno, hieman liian kallis ja hieman liian kaunis – jotain aivan omituista.

Lontoon Olympiastadionin hulppeat puitteet sekä sitä ympäröivien pubien ja ravintoloiden kalliit hinnat ovat kaukana siitä työväenluokkaisuuden perinteestä, rosoisesta sielusta, jota vasarat West Ham Unitedin Hammers-lempinimessä ja logossa edustavat.

West Ham Way ei kenties ole vain pelitavallinen ajatus hyökkäävästä jalkapallosta – siihen kiteytyy jotain seuran kannattajan sielusta.

Kuvaavaa oli Walkerin kommentti syystä järjestää pelipäivän tilaisuuksia O’Neills-pubissa – siellä he voisivat myös katsoa toistensa perään, ettei kukaan joisi lompakkoaan tyhjäksi. Seuran juureva historia näkyi ympäri pientä pubia enemmän kuin valtavalla kotistadionilla lainkaan.

Jos esimerkiksi Brentford, Everton ja Tottenham ovat viime vuosina osallistuttaneet yhteisönsä taitavasti osaksi emotionaalisesti herkkäviritteistä muuttoprosessia, luoneet selvän jatkumon historiasta nykypäivään ja pitäneet perinteet elossa, West Hamin johtoportaassa tätä ei tajuttu.

Revittiin vain seura juuriltaan ja uskottiin, että pintapuolinen kauneus korvaisi muut arvot.

West Ham Way -tapahtumassa O’Neills-pubissa.

Menestys parasta lääkettä

Kun epäsuositut omistajat David Gold ja David Sullivan junttasivat muuton Olympiastadionille läpi, he myivät ajatuksen yhteisölle sillä, että West Ham astuisi jättien joukkoon.

Muutto on antanut puitteiltaan maailmanluokan stadionin, mutta ajatukset Valioliigan mahdiksi nousemisesta ovat harhaisia.

West Ham pelaa kuudetta kauttaan Lontoon Olympiastadionilla. Ennen viime kauden kuudetta sijaa sarjasijoitukset ovat olleet 11., 13., 10. ja 16. On sekoiltu valmentajavalinnoissa ja rekrytoitu pelaajapuolella kalliita floppeja.

David Moyesin ensimmäinen täysi kausi managerina toi kuudennen sijan, ja tälläkin kaudella nurmella on sujunut erinomaisesti, mutta mistään menestysjatkumosta ei voi vielä puhua. Moyes on saanut rauhan rakentaa näköisensä ryhmän, joka työteliäällä profiilillaan sopii seuran identiteettiin.

Kun Moyes aikanaan lähtee, seurajohdon kyvyt joutuvat puntariin. Onko kyse vain yhden hyvän valmentajan yksittäisestä onnistuneesta prosessista vai osasta jonkinlaista jatkumoa?

Menestys on juuri nyt joka tapauksessa parasta lääkettä parantamaan yhteisön haavoja. Gold ja Sullivan myivät stadionmuuton lupauksella menestyksestä, joten ainoastaan hyvät tulokset perustelevat kannattajille nykytilannetta.

Se näkyy myös pienenä tunnelman kohoamisena. Samanlaista intensiteettiä katsomoon ei saa Olympiastadionilla kuin aikanaan Boleyn Groundilla, mutta massaa mahtuu lehtereille. West Ham on yli 57000 katsojan yleisökeskiarvollaan kolmanneksi isoin koko maailmassa – edellään vain Valioliigan jätit Manchester United ja Arsenal.

Ennen peliä ilmaan nousevat saippuakuplat, jotka tuovat omaleimaisuutta ja vahvistavat omalla hauskalla tavallaan identiteettiä.

Stadionkapasiteetti ja yleisömäärät ovat yksi mittari. On silti mietittävä, mikä on West Hamin mittakaavassa menestystä. Valioliiga on täynnä resursseiltaan isompia seuroja, ja kilpailu paikasta neljän tai edes kuuden joukkoon on kovempaa kuin koskaan.

Myös taustalla tapahtuu. Newcastle United nousee väistämättä ennemmin tai myöhemmin Manchester Cityn kaltaiseksi jätiksi.

West Ham kilpailee tällä kaudella Valioliigan seitsemänneksi suurimmalla palkkarakenteella – kaukana Manchester Unitedin, Chelsean, Manchester Cityn, Liverpoolin, Arsenalin ja jopa pahasti flopanneen Evertonin takana.

Paikka kuuden joukossa lienee korkeinta realismia suhteessa vastustajiin, mutta se ei ole pidemmän päälle sellaista suuruutta, jolla West Hamin kannattajat antaisivat anteeksi juuriltaan repimisen ja palan seuran sielusta tuhoamisen.

Lari Seppinen syksyllä 2018 West Hamin Olympiastadionilla.

 

Lari Seppinen

Kolme vuotta Englannissa Sanoman kirjeenvaihtajan hommissa kerrytti paikan päällä 150 ottelun ja 59 eri stadionin kokemuksen brittifutiksesta. Entinen Myllykosken Pallon tiedottaja. Aina kynä kädessään.

Aiheeseen liittyviä artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Back to top button