Seppinen: Chelsean kotipyhättö on hulppea ristiriita – Tähtikultti ja menestyspakko huokuvat lehtereiltä

Stamford Bridgestä tuli kolmen kirjeenvaihtajavuoteni aikana leikkisästi ilmaistuna ”toinen kotini”. Vierailin Chelsean kotipyhätössä yhteensä 22 kertaa, joten stadionin pressitilat ja muut kulmat tulivat tutuiksi.

Chelsean peleissä vierailu oli loogista, sillä asuin Länsi-Lontoossa. Ensimmäisen vuoteni elin South Kensingtonissa ja kaksi jälkimmäistä West Kensingtonissa. Täten Stamford Bridge oli itselleni läheisin stadion ja koko ajan kävelymatkan päässä.

Vierailut ”sillalla” avasivat näkymän ristiriitaiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, mikä hengittää tähtikultista ja välittömästä menestyksestä. Jatkuvasta paineesta ja tuloksesta.

Se maailma on johtanut pokaaleihin, mutta myös epäjohdonmukaiseen ja impulsiiviseen toimintaan sekä sattumanvaraisiin ratkaisuihin.
Stamford Bridgellä vallitsee maailma, missä päävalmentajan tai managerin ei kannata kutsua stadionia toiseksi kodikseen, sillä se maailma syö lopulta kovimmatkin valmentajat elävältä.

Maanläheisyyttä hulppeissa olosuhteissa

Chelsean työntekijät ovat silti hyvin maanläheisiä ja ystävällisiä moneen muuhun englantilaiseen jättiseuraan verrattuna. Akkreditointivastaava Theresa tervehti aina iloisesti, kun kävelin kadulla vastaan. Hän löysi suomalaistoimittajalle lähes aina jonkin sopen stadionilta myös isoissa peleissä.

Chelsean hulppeaan treenikeskukseen avautui ovet syksyllä 2018, kun Adelina Engman edusti naisten joukkuetta Superliigassa. Cobhamin treenikeskuksen ystävällinen portinvartija kysyi ensimmäiseksi Mikael Forssellin kuulumiset, kun kuuli toimittajan olevan Suomesta.

Seuraavaksi Maurizio Sarri hurauttikin jo autollaan pihaan, ja ihmettelimme valokuvaajan kanssa boheemin valmentajan etupenkkiä, mikä oli täynnä tupakantumppeja.

Varsin vapaa oleilu treenikeskuksessa olisi ollut käytännössä mahdotonta oikeastaan missä tahansa muussa jättiseurassa.

Chelsea on verrattain nuori seura aivan ehdottomalla huipulla. Ennen Roman Abramovitsin omistusaikakautta se oli voittanut ainoan pääsarjamestaruutensa kaudella 1954-1955.

Jimmy Greaves scores 4 in last game for #Chelsea at Stamford Bridge 1961 #floodlightfriday pic.twitter.com/rIc94wSob5

— RoyalBlueChelsea⭐⭐ (@CFCROYALBLUE) October 1, 2021

Moni seuran sisällä muistaa vielä ajat, kun Chelsea saattoi pudota Kakkosdivisioonaan, eikä edessä ollut näkymää viimeisen parinkymmenen vuoden kaltaisesta menestysmarssista.

He eivät miellä itseään ökyseuran edustajiksi, vaan osaksi ihan tavallista, heille mittaamattoman tärkeää brittiseuraa. Se on pitänyt jalat maassa, sillä he tietävät, ettei nykytilanne ole ikuisesti pysyvä olotila ja automaatio.

Pakottava tarve suuruuteen

Länsi-Lontoon jättiläisestä ei silti ole epäselvyyttä. Brentford, Fulham ja Queens Park Rangers ovat kokoluokaltaan, resursseiltaan ja historialliselta menestykseltään kaukana Chelseaa jäljessä.

Stamford Bridgellä ei kuitenkaan nostella maljoja Länsi-Lontoon sisäisen ykkösen valtikasta. Modernilla aikakaudella, mikä alkoi Abramovitsin ostettua seuran haltuunsa heinäkuussa 2003, kaikkea tekemistä on ohjannut pakottava tarve suuruuteen.

Lontoon ykköseksi, Englannin ykköseksi ja Euroopan ykköseksi.

Lontoon ykköseksi Chelsea on marssinut vakuuttavasti semminkin, kun samalla Arsenal ja Tottenham ovat avanneet siihen kultaisen väylän omalla urheilullisella sekoilullaan ja epäjohdonmukaisuudellaan.

Chelsea on kerryttänyt pokaalikaappiaan viidellä Valioliigan ja kahdella Mestarien liigan mestaruudella sekä viidellä Englannin cupin ja kolmella liigacupin pytyllä, mutta samalla se on luonut kyltymättömän ilmapiirin Stamford Bridgelle.

Tavallaan seurassa on tehty monia asioita liian hyvin. Kun akatemia on yksi Euroopan parhaista ja tuottaa jatkuvalla syötöllä laatupelaajia, vaade omien kasvattien peluuttamiselle leijuu ilmassa. Samalla seurajohto ostaa maailmantähtiä yli oman tarpeensa ja vaatii mestaruuksia joka kilpailussa. Valmentajalle ympäristö on tietysti herkullinen, mutta seurakulttuuri on toistaiseksi syönyt kovimmatkin kaverit lopulta elävältä.

On vielä mittaamatta, mitä tapahtuu, kun Thomas Tuchel kohtaa ensimmäisen tuloksellisesti vaikean pidemmän jaksonsa tai jos kulmikas persoona ajautuu törmäyskurssille seurajohdon kanssa.

Jose Mourinho ja Antonio Conte ovat määrätietoisina, itsevarmoina ja intohimoisina kukonpoikina sopineet persoonina toistaiseksi parhaiten tuuliselle Stamford Bridgelle ja tuoneet mestaruuksia, mutta heistäkin molemmat lähtivät lopulta myrskyisästi – Mourinho peräti kahteen otteeseen.

Pelkkä peli ei riitä. Ensimmäisenä kirjeenvaihtajavuotenani puikoissa oli Maurizio Sarri, joka kehitti loogisesti pelaamista ja toi oman selvän pelisapluunansa.

Bridgellä ilmapiiri kiristyi Euroopan liigan mestaruudesta ja Valioliigan kolmossijasta huolimatta silti nopeasti – milloin peli oli ”liian tylsää”, milloin omia kasvatteja ei ollut riittävästi avauksessa ja milloin mistäkin syystä.
Kannatuslaulut vaihtuivat nopeasti sanoihin ”Fuck Sarriball”, ja se oli lopun alkua kokeneelle italialaiselle.

Valmentajan on Bridgellä osattava peli myös pelin ulkopuolella. On puhuteltava kotiyleisöä, jota Abramovits ja seuran sisällä valtaa käyttävä Marina Granovskaia kuuntelevat toisinaan liiankin herkällä korvalla.

On hallittava pukukoppi, jossa pelaajien valtaklikki on muodostunut käsitteeksi Abramovitsin aikakaudella.
Mourinho hallitsi myös pelin ulkopuoliset osa-alueet ja jollain tapaa myös nautti niistä. Ei ole ihme, että hän pärjäsi myrskyisistä lopuistaan huolimatta erinomaisesti kahteen otteeseen Bridgellä.

Granovskaia haistoi kiristyneen ilmapiirin Sarrin jälkeen, ja seuraava valmentajavalinta oli hieman populistisesti Frank Lampard – osin siksi, että seuralegenda puikoissa tyynnyttäisi ja miellyttäisi kannattajia.

Brittiversio tähtikultista

Brittiläisessä yhteiskunnassa luokka- ja varallisuuserot ovat yhä näkyvä osa ihmisten jokapäiväistä arkea. Eron huomaa, kun kiertelee eri kaupungeissa, mutta sen huomaa myös pelkästään Lontoon sisällä.

Länsi-Lontoo on hyväosaisten aluetta. Se yksin on niin iso alue, että senkin sisältä voi havaita, missä asuvat superrikkaat ja missä keskituloiset.

Chelsea asettuu jalkapalloseurana luonnollisesti osaksi ympäristöään. Se on mielletty trendikkääksi, tyylitietoisia nuoria puoleensa vetäväksi seuraksi.

Kun jalkapallo on maassa perinteisesti työväenluokan laji, vaikka se on toki todellisuudessa karannut juuriltaan jo ajat sitten, Stamford Bridgellä huokuu ripaus amerikkalaishenkistä tähtikulttia.

Chelsea perustettiin 10. maaliskuuta vuonna 1905 The Rising Sun -pubissa, mikä tunnetaan nykyään nimellä The Butcher’s Hook. Pubi sijaitsee edelleen pääsisäänkäynnin vastapuolella Fulham Roadilla.

Chelsealla oli alkuhämäristä asti maine seurana, joka hankkii riveihinsä isoja nimiä – ja heille yleisö antaa rakkautensa. Perinteen huomaa yhä tänä päivänä. Lakanat ja laulut Eden Hazardille toistuivat yhtenään kaudella 2018-19 Bridgellä.

Kun menee huonosti, tähtipelaajat saavat tuen ja valmentaja huutia.

Kävelymatka areenan ympäri on kuvakavalkadi suurista pelaajista ja heidän hetkistään historian varrelta. Lampard, John Terry, Petr Cech, Didier Drogba ja kumppanit eivät unohdu.

Viimeinen alemmuuskompleksi

Vaikka Chelsea on tällä vuosituhannella kiistattomasti ottanut paikkansa Lontoon, ja ajoittain myös Englannin ja Euroopan ykkösenä, pakottava tarve suuruuteen ei ole hälvennyt.

Viimeinen alemmuuskompleksi liittyy pitkäaikaiseen kotiin Stamford Bridgeen, mikä on palvellut seuraa perustamisvuodesta 1905 asti. Stadion on rakennettu vuonna 1876 ja avattu vuotta myöhemmin.
Ennen Chelsean perustamista Stamford Bridge toimi vuodet 1877-1904 yleisurheilustadionina London Athletic Club -nimiselle seuralle.

Stamford Bridgen kapasiteetti on virallisten tietojen mukaan 41837 katsojaa. Se tekee siitä vasta 11. suurimman jalkapalloareenan Englannissa, kun mukaan lasketaan myös ykkössijaa pitävä, 90000 katsojan Wembley.
Edelle sujahtaa mm. Ykkösliigassa viime vuodet rämpinyt Sunderland, jonka Stadium of Light kattaa 49000 katsojaa. Niin ikään Ykkösliigassa pelaavan Sheffield Wednesdayn kotiareena Hillsborough Stadium on kapasiteetiltaan vain vajaa parituhatta pienempi kuin Stamford Bridge.

Chelsean johtoporras ja kannattajat ovat seuranneet kateellisina, kun Arsenal on muuttanut tällä vuosituhannella yli 60000 katsojaa kattavalle Emiratesille ja Tottenham rakentanut parituhatta katsojaa Emiratesia enemmän kattavan Tottenham Hotspur Stadiumin.

Abramovits on koko omistusaikakautensa haaveillut ehostavansa Stamford Bridgen ja kehittävänsä siitä 60000-paikkaisen areenan. Hanke on kohdannut paljon takaiskuja, ja keväällä 2018 seura ilmoitti luopuvansa kokonaan stadionin suurentamisprojektista.

Abramovitsin kiinnostuksen seuraa kohtaan oletettiin hiipuneen muun muassa Brexitin ja henkilökohtaisten viisumiongelmien takia, mutta viime aikoina spekulaatiot ovat laantuneet ja pieni toivonkipinä stadionin laajentamisesta tulevaisuudessa jälleen virinnyt.

Laajentaa Chelsea nykyistä kotiaan ikinä tai ei, Stamford Bridge on nykyisellään kiehtova matka kompleksiseen seurakulttuuriin, mitä olisi matalamielistä ja näköalatonta väittää vain rahalla kootuksi kyhäelmäksi.
Juuret ovat niin paljon syvemmällä kuin yksittäisissä superrikkaissa omistajissa.