Match Made in Croydon: Roy Hodgson, 73, ansaitsee enemmän arvostusta – repii juuri riittävästi tulosta

Kesällä 2017 jalkapallomaailmassa elettiin hupaisien pelaajasiirtojen julkistusvideoiden kulta-aikaa. Crystal Palace julkaisi Twitter-tilillään videon kotistadion Selhurst Parkin takana olleesta ravintolasta. Savupiipusta tuprutti valkoista savua, kuten Vatikaanissa katolisen kirkon konklaavin valittua uuden paavin.

Selhurst Parkin ”paaviksi” saapui Frank De Boer. Ajaxia aiemmin valmentaneen hollantilaisen pestaaminen edusti muutosta. Suurta muutosta.

Entinen huipputoppari korvasi Palacen jättäneen kulttimanageri Sam Allardycen. Ennen ”Big Samia” Kotkia olivat luotsanneet Alan Pardew, Neil Warnock, Tony Pulis ja Ian Holloway. Kaikki kokeneita brittejä. Kaikki niin sanotusti vanhan koulukunnan brittimanagereita, ”jääriä”.

De Boer sai lopulta kenkää vain neljän ottelun jälkeen. Palace hävisi niistä jokaisen, eikä onnistunut kertaakaan maalinteossa. Jälkikäteen on helppo todeta, että liitto oli alusta asti tuhoon tuomittu. Tiiviillä puolustuspelillä ja suoraviivaisella vastahyökkäämisellä sarjapaikan säilyttänyt Palace hankki tuona kesänä kulmikkaaseen nippuunsa ainoastaan Ajaxin rotaatiomies Jairo Riedewaldin sekä muutaman lupaavan lainamiehen suurseuroista.

Toisin sanoen Palace yritti De Boerin palkatessaan muuttua, mutta ei tarjonnut hollantilaiselle työkaluja muutoksen tekemiseen. Jo pelkkä ajatus, että Allardycen tarpeisiin erinomaisesti soveltunut duunariporukka olisi muuttunut yhdessä kesässä ajaxilaista Totaalvoetbalia pelaavaksi pallonhallintajoukkueeksi, oli absurdi.

Hodgson tuli ja pelasti

Jälkikäteen on myös helppo todeta, että Palacella kävi onni onnettomuudessa, kun se ei ruvennut laajempaan inventaarioon De Boerin kanssa. Joukkue soveltui erinomaisesti hollantilaisen korvanneelle Roy Hodgsonille.

”Hodarinkin” lähtö oli hankala. Ensimmäiset kolme peliään Kotkat hävisivät tekemättä maaliakaan. Se virui jumbona ilman pisteitä, maalierolla 0-17. Hodgson kuitenkin käänsi kurssin ja nosti etelälontoolaiset turvaan. Kauden viidestä viimeisestä pelistään Palace voitti neljä ja oli loppusijoituksissa 11.

No team has ever stayed up after losing their first 7 games
No team has ever stayed up after not scoring in their first 7 games

Step forward Roy Hodgson, and Crystal Palace are now just 3 points off the top half of the table 🦅👏 pic.twitter.com/prIlwavY66

— Coral (@Coral) May 5, 2018

Palace ja Hodgson tekivät kaudella 2017-18 myös Valioliiga-historiaa. Kotkista tuli ensimmäinen joukkue, joka uusi sarjapaikkansa hävittyään kauden seitsemän ensimmäistä peliään.

Sittemmin Selhurst Parkilla on edetty tasaisesti. Kaudella 2018-19 Palace sijoittui 49 pisteellä 12. Viime kaudella se oli 14. kerättyään 43 pistettä. Tällä hetkellä se majailee 13. Eroa putoamisviivaan on jo turvalliset 11 pistettä. Nykytahdilla Palace kerää 44 pistettä.

Hodgson on siis vakauttanut etelälontoolaiset stabiiliksi alemman keskikastin joukkueeksi.

Kosmopoliitti Hodgson

Hodgson liitetään usein samaan kastiin ”vanhan liiton” brittimanagerien kanssa. Allardyce, Pulis, Warnock ja niin edelleen.

Taktisesti Hodgsonissa on samaa. Hän luottaa perinteisiin englantilaisiin hyveisiin, tiiviiseen ja usein syvälle vetäytyvään 4–4–2-puolustusmuotoon, josta Palace kääntyy hyökkäykseen räjähtävästi ja suoraviivaisesti.

Kuitenkin jo pelkkä kurkistus kokeneen croydonilaisen CV:n paljastaa, kuinka vahvasti hän eroaa lähinnä saarilla valmentaneista jääristä.

Elokuussa 74 vuotta täyttävä manageri on ehtinyt valmentaa mittavan uransa aikana seitsemässä eri maassa. Suomessa hänet muistetaan parhaiten Huuhkajien peräsimestä (2006-2007). Ennen pestiä Suomen valmentajana Hogdson oli ehtinyt valmentaa Ruotsissa, Sveitsissä, Italiassa, Tanskassa, Arabiemiraateissa ja Norjassa.

Hodgson on onnistunut ja epäonnistunut. Ensimmäisessä manageripestissään 1970-luvun puolivälissä, hän johti lähes varmaksi putoajaksi ennen kauden alkua julistetun Halmstadin Ruotsin mestariksi. Jälkikäteen Hodgson on kehunut Halmstadin mestaruutta yhdeksin uransa kovimmista saavutuksista.

Roy Hodgson celebrates guiding Halmstad to the Swedish Title in 1976#Halmstad #Sweden #manager pic.twitter.com/iRK3uwuFMr

— Football Memories (@footballmemorys) July 18, 2014

Myös Malmössä tuli mestaruuksia. Samoin Juutinrauman sillan toisella puolella Kööpenhaminassa. Vuonna 1994 Hodgson johdatti Sveitsin maajoukkueen MM-turnaukseen ensi kertaa 28 vuoteen. Italiassa hän sen sijaan epäonnistui, niin Interissä kuin Udinesessakin.

Realismi

Englantilaisella valmentajataivaalla Hodgson on mielenkiintoinen tapaus, sillä useiden englantilaisten on ollut hankala suhtautua häneen. Englannin eturivin futiskirjoittajiin lukeutuva Jonathan Liew kirjoitti syksyllä 2019 Indenpendentiin, kuinka suhtautuminen Hodgsoniin on muuttunut. Saavuttuaan Huuhkaja-pestin jälkeen Fulhamiin, Hodgsonin kosmopoliittisuutta epäiltiin. Nyt häntä pidetään yhtenä dinosauruksista, Liew kirjoitti.

– Aikana, jolloin managerit pitävät itseään televankelistoina (median kautta vaikuttava evankelista), tosielämän Instagram-vaikuttajina, jotka eivät pelkästään valitse joukkuetta, vaan myyvät elämäntyyliä, Hodgson on yksin: itsepäinen realisti, säämies, joka yksinkertaisesti kertoo, että huomenna sataa sen sijaan, että yrittäisi myydä jännittävää sadevisiotaan, Liew muotoili.

Liew’n metaforiseen sanailuun liittyy paljon symbolista viisautta. Hän kirjoitti samassa artikkelissa, kuinka Englannissa ollaan ikään kuin kollektiivisesti päätetty, että Hodgsonia ei saa niin sanotusti fiilistellä.

Hodgsonin tapa tehdä tulosta perienglantilaisilla hyveillä ei istu nykypäivän innovatiivisuutta ja proaktiivisuutta peräänkuuluttaviin ihanteisiin. Esimerkiksi Norwich-manageri Daniel Farke sai viime kaudella yllättävän vähän kritiikkiä, vaikka Kanarianlinnut olivat Valioliigan ylivoimaisesti huonoin joukkue. Saksalaisen proggressiivista futista kehuttiin rohkeaksi, mutta Norwichin materiaali huomioiden se oli ehkä ennemminkin tyhmänrohkeaa.

Tietyllä tapaa voisi väittää, että Norwichin peleissä kiinnitettiin enemmän huomiota hyviin hetkiin, kun taas huonot hetket jätettiin vähemmälle. Norwichia sympattiin.

Hodgsonin tapauksessa tarina on toinen. Hodgsonin taktiikoita haukutaan tämän tästä negatiivisiksi. Sen sijaan, että Hodgsonin kohdalla muisteltaisiin ensisijaisesti sitä, kuinka englantilainen pelasti Fulhamin lähes varmalta putoamiselta ja vei länsilontoolaiset kahta vuotta myöhemmin UEFA Cupin finaaliin, kaataen matkalla muun muassa Juventuksen ja Saksan mestari Wolfsburgin, englantilaiset jaksavat muistuttaa Hodgsonin epäonnistuneen Liverpoolin ja Englannin maajoukkueen peräsimessä.

Match Made in Croydon

Pesti Crystal Palacessa on monellakin tapaa ihanteellinen Hodgsonille. Täydellinen liitto, jopa.

Ensinnäkin Hodgson on Croydonin poikia. Hän on varttunut kannattaen Kotkia. Non-league-futista pelaajaurallaan pelannut Hodgson on myös Palacen kasvatti.

Ennen kaikkea Hodgson ymmärtää, mitä Palace edustaa. Crystal Palace on ensisijaisesti etelälontoolainen seura. Se ei pyri kamppailemaan pääkaupungin herruudesta suurseurojen kanssa, vaan on asemoitunut tukevasti syvälle Etelä-Lontooseen. Tätä kuvaa osuvasti myös se tosiasia, että Palacen ykkösvihollinen on etelärannikon Brighton.

Tunnelmallinen Selhurst Park ei kuulu Valioliigan moderneimpiin pyhättöihin. Se kuitenkin sopii kaikessa rosoisuudessaan kuin nenä päähän stadionin ympäristöön.

Crystal Palacen sydänmaat ovat työväenluokkaista ja monikansallista seutua. Lontoon 1-zonen glamour loistaa poissaolollaan. Se kuuluu vuonna 1997 perustettuun Croydon Northin vaalipiiriin. Työväenpuolue on hallinnut vaalipiiriä suvereenisti. Steve Reed voitti vaalipiirin neljännen kerran joulukuussa 2019. Vaikka Labour oli pääministeri Boris Johnsonin Brexit-juntan alla vaikeuksissa, Reed keräsi yli 65 prosenttia vaalipiirin äänistä.

Konservatiivit ovat yltäneet ainoastaan kerran yli 25 prosentin äänisaaliiseen. Työväenpuolue taas on jäänyt vain kertaalleen alle 55 prosentin kannatukseen.

Etelä-Lontoon henki heijastelee myös Crystal Palacessa. Vuonna 1851 pidettyyn maailmannäyttelyyn rakennetun kristallipalatsin mukaan nimetty jalkapalloseura ei pyri olemaan enempää kuin se on. Tämän tiedostaa myös Hodgson.

– Jos olen realistinen, en ole varma, että pystymme siihen, Hodgson vastasi taannoin, kun häneltä kysyttiin voisiko Palace nousta Valioliigan kärkikymmenikköön ja haastamaan isoja seuroja.

– Valioliigassa pysyminen tulee olemaan meille kaiken alku ja loppu. Emme tule näkemään sateenkaaria, sinistä taivasta ja ruusuisia spektaakkeleita. Sen sijaan matkan varrella tullaan näkemään paljon taistelua ja sydänsärkyjä, Hodgson jatkoi.

Koruton arkirealismi on näkynyt Palacen operoinnissa niin nurmella kuin sen ulkopuolella. Palace pelaa jalkapalloa, joka ulosmittaa ryhmän kyvyt ja maksimoi tuloksen.

Palace on myös ostanut kokonaisuuteensa sopivia pelaajia. Siirtomarkkinoilla sinipunaiset ovat pelanneet varman päälle. Hodgsonin seitsemän siirtoikkunan aikana Palace on käyttänyt uusiin pelaajiin 50 miljoonaa euroa. Myyntejä seuralla on samalta ajalta 75 miljoonan edestä. Summasta valtaosa tosin muodostuu Aaron Wan-Bissakan myynnistä Manchester Unitediin.

Hodgsonin aikana Palace on hankkinut 21 pelaajaa. Näistä 13 on tullut englantilaisista sarjoista. Siinä, missä esimerkiksi verivihollinen Brighton on suunnannut katseita Hollantiin ja Belgiaan, Palace on naarannut rutinoituneita Valioliigapelaajia. Gary Cahillin, James McCarthyn ja Cheikh Kouyaten kaltaisia nimiä.

Rekrytointistrategia näkyy myös nykyryhmässä. Palace on käyttänyt tällä kaudella 21 pelaajaa, joiden keski-ikä on 29,2 vuotta. Lukema on selvästi Valioliigan korkein. Hodgson on käyttänyt vain kolmea alle 25-vuotiasta pelaajaa. Yli kolmekymppisiä kokeneen croydonilaisen rotaatiosta löytyy 11 kappaletta.

Puolensa ja puolensa

Palacen toimintamallissa on puolensa ja puolensa. Kokenut ryhmä on stabiili alemman keskikastin joukkue, joka ei juurikaan notkahtele. Toisaalta, sillä ei kuitenkaan ole edellytyksiä olennaisesti parempaan.

Keskikastin joukkueiden kohdalla on kuitenkin hyvä pohtia, mitä ne voivat olla. Hattaraisia tulevaisuuden visioita on helppo maalata, mutta niiden toteuttaminen onkin sitten toinen juttu. Englannissakin pokaalien tavoittelu on realismia lähinnä muutamalle suurseuralle.

Palataan vielä Frank De Boerin tynkäpestiin Selhurst Parkilla. Se oli harha-askel, mutta ehkä kuitenkin arvokas harha-askel. Tuhoon tuomittu uudistumisyritys hollantilaisen kanssa selvensi Crystal Palacelle sen arvoja ja identiteettiä.

Nopeatempoisessa nykymaailmassa se miltä asiat näyttävät, on lähestulkoon yhtä tärkeää kuin se, miten asiat todellisuudessa ovat. Tässä suhteessa Crystal Palace ja Roy Hodgson ovat piristävä poikkeus.

– Royn kohdalla puhutaan hänen negatiivisista taktiikoistaan, mutta ihmiset ymmärtävät ne väärin. Roy on todella hyvä tulemaan toimeen palikoilla, jotka hänellä on käytössään. Se on avain jokaisen managerin menestykseen, Hodgsonin valmennuksessa Fulhamissa pelannut Danny Murphy sanoi taannoin.

Vaikka Murphy esitti ajatuksen pari vuotta sitten, se on täysin validi tänäkin päivänä. Hodgsonin Palace ei aiheuta värähdyksiä, mutta repii riittävästi tulosta. Siitähän jalkapallossa on loppu viimein kyse.