Laurila: Englanti kasvattaa maailman parhaat hyökkääjät – taustalla historiaa ja uutta ajattelua

Valioliigan viime kauden maalintekijätilaston Top 6 kertoo paljon: Jamie Vardy, Danny Ings, Pierre-Emerick Aubameyang, Raheem Sterling, Mohamed Salah ja Harry Kane. Peräti neljä englantilaista kuuden parhaan joukossa. 

Tahti on jatkunut kiivaana tämän kauden aikana. Yhdeksän parhaan maalintekijän joukkoon mahtuu viisi englantilaista ja Lontoossa kasvanut Wilfried Zahakin. Aikamoinen määrä, sillä Valioliigan pelaajista enää vain noin kolmannes on englantilaisia.

Mihin perustuu, että Englanti kasvattaa parhaat hyökkääjät maailman kovimpaan jalkapallosarjaan?

4-4-2 ja kamppailua

Seurasin vuodet 2013-18 englantilaista jalkapalloa kirjeenvaihtajana ruohonjuurikentiltä huipputasolle. Sadat ja sadat ottelut, harjoitukset ja keskustelut jalkapalloihmisten kanssa antoivat kuvan englantilaisesta pelaajakehityksestä.

Yhdistävä piirre kaikelle toiminnalle on vauhti: Attack, attack, attack! 

Peli virtaa junioripeleissäkin hyvin kiivaasti. Joukkueet prässäävät korkealla, etenevät innolla selustaan. Sama meininki jatkuu alasarjoissa, joissa muoto on usein 4-4-2. Tämä johtaa jatkuviin pelaaja vastaan pelaaja -tilanteisiin. Topparit kamppailevat hyökkääjiä vastaan, keskimmäiset keskikenttäpelaajat keskenään. Oma vastustaja on voitettava. Tämä toistuu usein pari, jopa kolme kertaa viikossa, koska lajin emämaassa tykätään pelata. Valioliigan otteluruuhka tiedetään, mutta alasarjoissakin riittää cup-kilpailuja joka lähtöön. 

https://twitter.com/vardy7/status/1287789498856767492?s=21

Vardy on hyvä esimerkki. Hän lopetti teininä Sheffield Wednesdayssa, ja jatkoi Stocksbridge Park Steelsissä, Englannin yhdeksännellä sarjatasolla. Vardy viiletti selustaan, käytti kyynärpäitään. Hän sai kuukausitasolla valtavan määrän maalintekoon liittyviä toistoja.

Vardy kehittyi pelaamalla. Hän kehittyi ennen kaikkea pelaamalla suoraviivaista, hyvin vertikaalista jalkapalloa. Tämä on syy siihen, että Stocksbridge Park Steels kasvatti Valioliigan maalikuninkaan, ei esimerkiksi kansainvälisen tason rytmittäjää. 

Pörrääjiä riittää

Vardymaisia pörrääjiä riittää Englannin alasarjoissa. Callum Wilson, Danny Ings ja Ollie Watkins edustavat juuri tätä koulukuntaa. Jatkuvaa häirintää, aloitteita, ajoituksia. Tai katsokaa, miten Kane käyttää kehoaan pitkissä palloissa, hakee etua pienillä tökkäyksillä ja tuuppauksilla. Hän liikkuu jatkuvasti harmaalla alueella.

Kaikki kulminoituu lopulta viimeistelyyn, toimintaan jatkuvassa aikapaineessa. Siihen, että laukaus lähtee pikaisellakin latauksella, sopivalla salauksella ja sujahtaa juuri tolpan viereen. Tämä on englantilaista vahvuutta.

Juuri näillä ominaisuuksilla Manchester Unitedin Marcus Rashfordkin on noussut pinnalle. CIES Football arvioi tällä viikolla Punaisen paholaisen maailman arvokkaimmaksi hyökkääjäksi. Kymmenen kärkeen mahtui englantilaisista hyökkääjistä Jadon Sancho ja Sterling.

https://twitter.com/cies_football/status/1346762201382727681?s=21

Keskitymme jalkapallomaailmassa ehkä usein hieman liikaakin teknistaktisiin vahvuuksiin ja unohdamme fysiikkapuolen. Mihin esimerkiksi perustuu se, että Vardy pystyy vielä 33-vuotiaana pyrähtämään korkealla intensiteetillä selustaan, vaihtamaan suuntaa, tekemään repiviä vastaliikkeitä. 

Juuret juontavat totta kai peleihin alasarjoissa, mutta myös englantilaiseen five-a-side-kulttuuriin. Englannissa rakastetaan pelata viidellä viittä vastaan, harjoituksissa ja Lontoossa usein metroraiteiden alle tai vierelle rakennetuissa keskuksissa. Nämä pelit perustuvat jatkuvaan vartioinnista irtoamiseen, pelitiloissa toimimiseen. Painopistettä on tiputettava, tasapainoa säänneltävä. Muuten sattuu.

Kun nämä englantilaisen koulukunnan pörrääjät pääsevät huippuvalmennukseen, vaikka Mauricio Pochettinon, Brendan Rodgersin tai Pep Guardiolan alaisuuteen, on menestysresepti valmis. Loistavat pohjat möyhennetään vielä täsmävalmennuksella. Opitaan liikkumaan aikaisempaa laskelmoidummin pimeälle puolelle, vastustajan selän taakse, opitaan toimimaan toisena tai kolmantena pelaajana, opitaan xG-ajatteluakin.

Englantilainen hyökkääjä sopii parhaimmillaan mainiosti saumattomaan kollektiiviin, nauttimaan esimerkiksi mannereurooppalaisesta tarjoilusta. Attack + pausa on tehokas yhdistelmä.

Jatkuvaa kilpailua

Kaikki perustuu totta kai aina, ainakin osittain, historiaan. Rugbymainen kuljettaminen, aggressiivinen eteneminen on kuulunut englantilaiseen jalkapalloon aina 1860-luvulta saakka. Jos skotlantilaiset syöttivät maiden ensimmäisissä kohtaamisissa noin 150 vuotta sitten, niin englantilaiset kuljettivat.

Tämä perintö näkyy keskikenttäpelaajienkin kohdalla. Jack Grealish on viimeisin englantilaisen jalkapallokoulutuksen aggressiivinen kuljettajakeskikenttä. Hänellä riittää esikuvia Bobby Charltonista Paul Scholesiin. Hyökkääjille taas on esikuvia Gary Linekerista Alan Sheareriin ja Wayne Rooneyhin. Esikuvia, joille jalkapallo merkitsi maaleja, etenemistä ja voittamista.

Historiaa ja esikuvia ei voi vähätellä. Aivan samalla tavalla esimerkiksi Suomessakin on vallinnut perinne opettaa taitoa pallopeleissäkin enemmänkin yleisurheiluun tai murtomaahiihtoon sopivilla toimintatavoilla. Maailma totta kai muuttuu, kehittyy. Vanhat perinteet murtuvat. Englannissakin osataan kasvattaa vielä aiempaakin parempia hyökkääjiä. Esimerkiksi Kane on jo maailmanluokkaa syöttäjänäkin, linjojen väleissä. Hän antaa kasvot uudenlaiselle englantilaiselle jalkapalloajattelululle. Kane on härski, vahva, nopea, mutta erittäin viisaskin pelaaja.

https://twitter.com/hkane/status/1346576467656896512?s=21

Toisaalta kaikki perustuu kilpailuun. Niin kutsuttu drop out on englantilaisessa jalkapallossa julma. Vain prosentin murto-osa jalkapallourasta haaveilevista lapsista pääsee pelaamaan edes minuutin ammattilaisjalkapalloa. Kaikki toiminta perustuu voittamiseen, jo hyvin pienestä pitäen. Heikoimmat tippuvat tuolileikistä pois. Vain parhaat ja sinnikkäimmät pitävät paikkansa.

Kun englantilainen lapsi tai nuori valitaan ammattilaisseuran akatemiaan, ei hänen tarvitse maksaa pelaamisestaan mitään. Vastapalveluksena odotetaan saumatonta sitoutumista, jatkuvaa suorittamista: ”You have to deliver, mate”. Asenne iskostetaan pelaajiin jo pienestä pitäen. Jos pelaaja ei ymmärrä kilpailun kovuutta jo varhain, on hän heikoilla jäillä. Joku muu tulee ja ottaa paikan. Halukkaita saarivaltakunnassa riittää. Jalkapallo on englantilaisille ylpeyden ja intohimon lähde. Peli puhuttaa joka ikinen päivä kujilla ja kaduilla.

Huippuakatemioista tippuneille pelaajille löytyy takaportti. Alasarjoissa pääsee pelaamaan paljon. Siellä pääsee väistelemään viikatteita. Vardy kulki tätä armotonta tietä parrasvaloihin.

Tason laajuus pitää todistaa paikan päällä omin silmin. Englannissa jopa yhdeksänneltä sarjatasolta löytyy erityisesti todella hyviä, parhaimmillaan jopa kevyesti Veikkausliigan tasoisia hyökkääjiä. 

Ei pelkkiä hyökkääjiä

Korostammeko hyökkääjiä jopa liikaa, kun puhumme englantilaisesta pelaajakasvatuksesta? 

Englannin maajoukkueella on tolppien väliin Jordan Pickford tai Nick Pope, Dean Hendersonkin kehittyy kovaa vauhtia. Harry Maguire ja John Stones kuuluvat topparirintamalla maailman huipulle, niin kuuluvat laitapuolustajat Trent-Alexander Arnord ja Ben Chilwellkin. Uudempaan koulukuntaan kuuluva Declan Rice tekee tuloaan keskelle, Sancho laidalle. Kolmella leijonalla on todella laadukas ja laaja pelaajapakka. Tuolla nipulla pelataan 2022 maailmanmestaruudesta.

Kehitys juontaa juurensa siihen, että junioripeleissä mennään eikä meinata. Tila on jatkuvasti vähissä ja paine on kova. Pelaajat pakotetaan nopeisiin, voittaviin pelitekoihin. Aikaa ei jää odotteluun, etsimiseen. On toimittava.

Tämä ei tarkoita sitä, että englantilainen toimintatapa on se ainoa oikea. Englantilainen toimintatapa on englantilainen toimintatapa ja johtaa tietynlaiseen pelaamiseen ja tietynlaisten pelaajien kasvattamiseen.

Samalla on hyvä muistaa, että englantilaista ja vaikkapa espanjalaista jalkapalloa on moneen lähtöön. Olen todistanut Lontoossa five-a-side-peleissä upeaa lyhytsyöttöpeliä ja vastaavasti Kataloniassa ison kentän junioripelissä erittäin suoraviivaista etenemistä. Molempia kulttuureja yhdistää se, että tulos määrittää lopulta onnistumisen. Jalkapallo on peli – ja pelissä pelataan aina voitosta.