Huomioliivi päällä harjoittelua ja pubin pöydällä laulamista – ”Brittifutispelaajan on totuttava nolauksiin”

Englantilainen alasarjajalkapallo, niin sanottu non-league on kiehtova osa brittiläistä futista. Pauli Loukola kertoo artikkelin ensimmäisessä osassa erityisesti pelikokemuksistaan itse pelistä. Tasoa on vaikea määrittää Suomeen verrattuna, mutta niin Ykkösen kuin Kolmosen porukat saattavat kamppailla Englannin 8-10 divisioonien seuroja vastaan.

Alasarjajalkapallo edustaa perinteistä brittifutista kulttuurillisesti niin monella eri tavalla, että stereotyyppisillä lausahduksilla täyttäisi koko artikkelin. Kulttuuri on maantunut osaksi englantilaisten seuraihmisten tapaa lähestyä maan kansallislajia. Perinteet ja ainutlaatuinen jalkapallokulttuuri on tärkeä osa koko englantilaista olemista.

Osin alasarjojen jalkapallokulttuuri myös kehittyy ja ottaa tärkeitä vaikutteita ammattilaismaailmasta. Pinttyneistä tavoista on kuitenkin vaikea päästä eroon – eikä niistä kaikista tarvitsekaan. Aidon brittifutistunnelman tavoittelussa Loukolan edustamat Trafford FC tai West Didsbury & Chorlton AFC eivät ole pahoja paikkoja aloittaa.

Nolaamiskulttuuri

Perinteinen ”initiation” eli vihkiminen osaksi joukkuetta Traffordissa oli yksi elämäni painajaisista. Minulle annettiin muiden uusien pelaajien tavoin puoli tuntia aikaa valita laulu, kaivaa sanat esille puhelimesta ja sitten esittää se pelaajille hiljaisen pubin pöydällä seisten. Yritin päästä helpolla laulamalla suomeksi, mutta ”euroviisukappaleet” tarkoittaen ulkomaalaisia biisejä kiellettiin, joten jouduin esittämään Oasisin ”Don’t look back in angerin.” Osalla pelaajista tämä löytynee vielä puhelimissaan nauhoitettuna.

Jatkuva ”nolaamiskulttuuri” ja niin sanottu ”banter” eli kuittailu ja vitsien heittäminen on englantilaisessa futiksessa tärkeä osa kulttuuria. Yksi perinne Traffordissa on ”viikon huonoimman harjoittelijan valitseminen.” Viikottain äänestetään treenien päätteeksi surkeinten esiintynyt pelaaja, joka joutuu harjoittelemaan seuraavat treenit heijastehuomioliivi päällä.

Huonoin harjoittelija valitaan mielivaltaisella huutoäänestyksellä. Se ei ole lähellä absoluuttista totuutta vaan enemmänkin naljailua. Uutena ulkomaalaisena pelaajana jouduin testiin ja valinnan kohteeksi heti toisella viikolla. Pelaajat haluavat selkeästi nähdä, miten keltanokka reagoi silmätikuksi tulemiseen. Suoriuduin tästä mielestäni hyvin.

Leikkimielisen banterin taitaminen on ehdottomasti tärkeä ominaisuus alasarjajoukkueissa siinä missä hyvä ensimmäinen kosketuskin. Liian vakavat tai tylsät pelaajat eivät oikein pääse juttuun.

Sakkokassaa hyvin kartoittava perinne joukkueessa oli, että jokainen pelaaja päätti vuorollaan ottelupäivän tehtävän, joka pelaajien oli toteutettava, muuten siitä seurasi viiden punnan sakko. Tämän seurauksena kiikutimme peleihin muun muassa elävän hämähäkin tai seksilelun johtavan pelaajan esimerkkiä seuraten.

Seuroissa vallitsee hyvä, kilpailuhenkinen joukkuehenki, mutta Suomen sarjojen kaltaista yhteisöllisyyttä en joukkueen sisällä päässyt todistamaan. Ajanjaksoni seuroissa olivat toki huomattavasti lyhyemmät kuin Suomessa.

Olin molemmissa joukkueissa ainoa pelaaja ilman Iso-Britannian passia, joten paikalliseen yhteisöllisyyteen en aivan päässyt kiinni.

Tällä kaudella huomasin useasti Englannissa törmäävääni ilmiöön: ihmisiä ei juuri kiinnosta mistä olen kotoisin. Vasta kolmen viikon intensiivisen harjoittelun jälkeen ensimmäinen pelaaja kysyi, mistä aksenttini on peräisin. Suur-Manchesterin alueella elävät nuoret ovat tottuneet alueen monikulttuurillisuuteen.

Brexit-hengen mukaisesti osaa englantilaisista ulkomaalaisten aksentti kiinnostaa liiankin paljon. Jalkapallokentällä ja sen laidalla rasismia toki esiintyy Englannissa, kuten uutisistakin saa lukea, mutta itse sitä en ole kohdannut laisinkaan.

Kulttuuri on kaiken ytimessä

Harjoituskentällä brittivalmentajien tyyli on omasta mielestäni loistava ja kaipaisin samanlaista paloa ja aktiivisuutta myös Suomeen. Monesti tyyli on suorastaan ultraenerginen verrattuna tottumaani.

Ilmapiiri harjoituksissa on positiivinen. Valmentajat kättelevät pelaajat aina nopeasti ennen treenejä ja sen jälkeen saa olla koko ajan varpaillaan. Harjoitukset ovat täynnä pieniä leikkejä ja kisoja.

Valmentamisen erot ovat tietenkin kulttuurillisia monissa maissa. Ehkä Englannissakin olisi hyvä pysäyttää pelaajat välillä vähän pidemmäksi aikaa ja käydä huolella läpi harjoituksen tarkoitus tai viilata yksityiskohtia syvällisemmin.

Talvikuukausien aikana harjoittelu jää todella vähiin ainakin osassa seuroista. Pelitahti on armoton, joten kuukausi saattaa vierähtää helposti ilman harjoittelua.

En ikinä pelannut Salford Cityssä, mutta harjoittelin 2016-kevätkaudella kolme kuukautta joukkueen mukana. Seura on noussut niistä päivistä kolmesti sarjaportaita ylöspäin ja pelaajaryhmä päivittynyt useaan kertaan.

Joukkuetta vetivät todelliset kovanaamat Anthony Johnson ja Bernard Morley. BBC:n Class of 92 sarjoista tutut herrasmiehet jättivät harjoituksissa rehellisen, mutta äärimmäisen kovan vaikutuksen.

Salford Cityn kanssa harjoitellessani keskellä kautta pelaajat saivat muutaman viikon harjoittelutauon jälkeen viestin, johon manageri oli vain kirjoittanut tapaamispaikaksi postikoodin ja tekstin, että lenkkarit riittävät tänään.

Saavuin bussilla myöhään sateisena ja pimeänä torstai-iltana parkkipaikalle, johon myös muut pelaajat ajoivat autoillaan. Joukkue oli hävinnyt pari peliä putkeen, joten managerit päättivät vetää kovat juoksuharjoitukset, jotka päätyivät paikalliseen pubiin. Saavuimme märkinä pubiin, missä valmennusjohto oli jo ehtinyt tilata kierroksen oluita itselleen.

Sitten valmentajat pitivät asiallisen puhuttelun pelaajille asioista, jotka heidän mukaansa olivat menneet väärin viime peleissä. Yksi valmentajista seisoi kyynärpäät pystyssä pubissa ja opasti keskuspuolustajaa kädestä pitäen, miten vastustajan hyökkääjä päihitetään pääpallossa iskemällä samalla kyynärpää tämän rintaan. Gary Nevilleä tai muita omistajista ei valitettavasti ollut paikalla minikokouksessa.

Englantilaiseen tapaan palaute oli yksilöllistä varsinkin avauksen pelaajille, jotka eivät olleet pelanneet odotusten mukaan. Seurassa pelasi tuolloin muun muassa Manchester Unitedin kasvatti, nykyinen MUTV:n asiantuntija Danny Webber.

Palkka- ja pelaajakaruselli

Alasarjoissa pyörii varsinainen pelaajakaruselli. Pitkäkestoista lojaaliutta ei juuri näe enää ammattilaisjalkapallossa, mutta ei myöskään alasarjoissa. Suurin osa pelaajista rekisteröityy seuroihin kauden ajaksi, mutta sitovia sopimuksia tehdään ani harvoin. Tämä tarkoittaa, että pelaajat ovat vapaita liikkumaan milloin vain, mutta myös seurat voivat luopua pelaajista niin halutessaan.

Palkka maksetaan usein viikoittain klubihuoneessa kotipelin jälkeen. Pelaajilla on alemmillakin tasoilla hyvin erilaiset sopimukset. Kokeneilla pelaajilla viikkopalkka on helposti kolminumeroinen ja maalibonukset ovat tavallisia. Itselläni sopimus saattoi olla luokkaa 30 puntaa per ottelu avauksessa. Kymppi vähemmän penkillä istumisesta ja keltaisesta kortista koituu viiden punnan sakko.

En uskalla arvailla kovimpia palkkoja kahdeksannessa divisioonassa, koska ne jäivät huhuiluksi. Silläkin tasolla on kuitenkin kunnianhimoisia seuroja paikallisine omistajineen ja stadionhankkeineen. Tästä esimerkkeinä aikaisemmin mainitut South Shields ja tietenkin Salford City.

Suur-Manchesterinkin alueella on reilusti yli kymmenen seuraa 7-10 divisioonissa, joten pelaajat kiertävät allekirjoittamassa rekisteröintejä klubitalosta toiseen. Pienet klubitalot ovat itsessään seurojen todellisia, sympaattisia koteja. Rakennukset täyttyvät faneista ennen ja ottelun jälkeen. Traffordissa oli jäätävä pelin jälkeen klubitaloon rupattelemaan kannattajien kanssa puoleksi tunniksi oluelle tai muuten vain. Tämän perinteen sivuuttamisesta seurasi sakko.

Pelaajavaihtuvuus käy välillä rasittavaksi ja esimerkiksi Traffordissa oli kauden ensimmäisen kahden kuukauden aikana kymmenkunta uutta pelaajaa, kun edellisillä ei peli kulkenut.

Korkeammilla sarjaportailla yleiset kauden tai kahden mittaiset sopimukset ovat yleistyneet myös alhaisilla puoliammattilaistasoilla. Tämä tarkoittaa, että pelaajille maksetaan ainakin jonkinlaista peruspalkkaa riippumatta siitä, pääsevätkö he pelaamaan. Sopimuksia on myös kunnioitettava, ellei toinen seura maksa siirtokorvausta.

Sain todistaa saagaa, jossa edellisen kauden vuoden pelaaja oli sarjatasoa korkeamman seuran kiikarissa, mutta hän oli allekirjoittanut kahden kauden sopimuksen nykyisen seuransa kanssa. Managerin ja pelaajan välinen huuto neuvotteluehdoista kuului klubitalon ulkopuolelle asti.

Pelaaja harjoitteli joukkueen mukana, mutta häntä ei valittu pelaaviin kokoonpanoihin kauden alussa. Silti hän matkusti vieraspeleihin ja teki omatoimisen harjoituksen ennen pelien alkua. Hänet haluava seura ei kuitenkaan suostunut maksamaan siirtokorvausta, mikä teki tilanteesta haastavan. Lopulta pelaaja sai tahtonsa läpi ja siirtyi sarjaporrasta ylemmäs. Tämä kaikki siis ”pubijoukkueessa”, joka pelaa ”mutasarjassa.” Nykyään hän pelaa lähellä ammattilaistasoa.

Speakers ready ahead of our match today…. Don't you just love non league football😂 pic.twitter.com/21jwpLHBIg

— IRLAM FC (@IrlamFC) December 26, 2019

Englantilainen kova jalkapallomaailma kouluttaa

Suomessakin saa lukea nykyisin paljon juttuja suomalaisilta valmentajilta, pelaajilta ja toimittajilta, jotka kertovat englantilaisen jalkapallon karuudesta ja kovuudesta. Romantisoidaan sen ehdottomuutta verrattuna Suomeen. Toisaalta kommenteista tulee usein hyvin kylmä ja julma kuva maailmasta.

Omissa kokemuksissani alasarjoista verrattuna ammattilaismaailmasta on varmasti kuin yön ja päivän ero. Haluan silti painottaa positiivisia kokemuksiani kylmyyden sijaan. Suihkut olivat kirjaimellisesti yhtä usein kylmiä kuin kuumia pelaamissani joukkueissa. Säännöllisesti vesi oli jopa käännetty kokonaan pois päältä.

Kova kilpailullisuus oli kuitenkin juuri sitä mitä hain brittifutikselta.

Pelaajat nauttivat silmiinpistävästi kilpailusta Englannissa. Alhaisissa puoliammattilaissarjoissa on jyriä, joiden elämän määrittäviä tekijöitä on pelaaminen tietyllä tasolla.

Traffordin trialeissa kävi muun muassa Manchester Unitedin kasvatti, joka oli eksynyt Suomeenkin pelaamaan kaudeksi, mutta pakeni pian kylmää takaisin Englantiin. Hänelle todettiin kolmen viikon koejakson jälkeen ”ei” Traffordissa.

Sarjoissa pelaa kuuluisasti sanonnan mukaan pelaajia, joilla olisi eväitä ammattilaisiksi, mutta kurintapainen elämäntapa ei sovi heille. Curry ja oluet maistuvat lauantai-iltaisin pelien jälkeen. Totta kai sarjat täyttyvät myös ei tarpeeksi hyvistä pelaajista sekä nuorista, joilla on tavoitteensa ammattilaissarjat.

Akatemiamaailma on varmasti täysin omanlaisensa verrattuna alasarjajalkapalloon. Se on kehittynyt nopeasti ja eri suuntaan kuin perinteiset alasarjat. Stereotypiat ovat edelleen kunniassa jälkimmäisessä. Silti sielläkin mennään osassa seuroissa yhä ammattimaisempaan suuntaan. Pelaajamassa on valtava ja kilpailu kovaa.

Kyseisissä sarjoissa rakkaudesta lajiin -meininki loistaa. Pelitapahtumat täyttyvät vapaaehtoisista ja humoristinen ote on keskiössä. Silti kannattaa muistaa, miten kovaa leikkiä kahdesti viikossa mutaisilla kentillä potkiminen on pelaajille.

Jos todellinen alasarjafutis viehättää, niin suosittelen lämmöllä Traffordin tai West Didsbury & Chorltonin otteluita seuraavalla matsireissulla. Salford City on myös kokemuksen arvoinen nykyään täysin ammattilaisseurana.

Trafford FC: Pennybridge Ln, Urmston, Manchester M41 5DX.

West Didsbury & Chorlton AFC: Brookburn Rd, Manchester M21 8FE

Salford City FC: The Peninsula Stadium, Moor Ln, Salford M7 3PZ

Ensimmäinen osa Loukolan peliseikkailuista brittifutiksen alasarjoissa on luettavissa tästä.