Brittifutis-kirja: Tuoksuu sopivasti Stella Artoisilta pubin kokolattiamatossa
Brittifutis-kirja onnistuu erinomaisesti kuvailemaan jalkapallokulttuurin syvällisyyden sumuisilla saarilla, sen aseman osana yhteiskuntaa sekä avaamaan, mistä ihmeen syystä täkäläinen jalkapallo viehättää niin paljon suomalaisia.
Mikä tärkeintä, toimittaja-kirjailija Saku-Pekka Sundelinin tekemät lukemattomat haastattelut ja tarinat ovat kerrottu paikan päältä. Niitä on tehty public houseissa eli pubeissa, ahtaissa junissa, hienostomaisessa lontoolaishotellissa ja päätykatsomoissa.
Brittifutis – Englantilaisen jalkapallon tarina koostuu 15 luvusta sekä esittelee merkittävien suomalaispelaajien tarinoita brittikentiltä.
Sundelin on saanut kaivettua kaikilta haastattelemiltaan suomalaisilta meheviä tarinoita heidän pelivuosistaan. Jarkko Wiss kertoo, miten Hibernianin fanit pelastivat hänet ja vaimonsa kiinalaisessa noutoruokapaikassa, kun Heartsin kannattajat kävivät jo suomalaisen kurkkuun kiinni. Aki Riihilahti muistelee, kun hänen valmentajansa huutokauppasi vaihtoja Crystal Palacessa ottelun aikana, jotta seura säästäisi pelibonusrahoissa.
Jokainen luku on napakka. Ne voisi lukea omina kertomuksinaan, eikä kirjan tarina siten ole jatkuva. Tyyli kuitenkin toimii. Yhdessä luvussa käsitellään Valioliigassa liikkuvaa rahamäärää ja omistajakuvioita. Kerronta ei kuitenkaan jumitu hallinnollisiin rakenteisiin. Pian kerrotaan jo Dave Bassetin kanssa Lontoon The Landmark -hotellissa ”Crazy Gangin” pilailuista, jotka eivät kestä päivänvaloa.
Ensimmäiset luvut kuvailevat onnistuneesti brittien omivaa ja ylimielistä, mutta intohimoista ja itseironista suhtautumista maailman suurimpaan peliin. Samalla käydään läpi seurajoukkuejalkapallon historia sen synnystä 1800-luvun puolestavälistä, thatcherismin ajan kautta Valioliigaan. Kirja itsessään ei ole yhtä konservatiivinen kuin brittifutiksen väitetään olevan.
Paavo Arhinmäki kiteyttää brittifutiksen suosion Suomessa hyvin. ”Tätä kaikkea ei selitä pelkästään Aulis Virtanen ja lauantai kello viisi”, viitaten englantilaisen jalkapallon televisiointiin Yleisradion kanavilla 1970-luvulla.
Useita kertoja vuodessa Brittein saarilla pelireissujen perässä eritoten Stamford Bridgellä vieraileva Arhinmäki väittää, että brittiläinen kulttuuri muistuttaa häkellyttävän paljon suomalaista. Samalla tavalla vaikuttaa ajattelevan Sundelin, joka vetoaa brittien itseironiaan ja tiettyyn epäonnistumisilla herkutteluun urheilussa Suomen tapaan. Sen lisäksi brittien luonteenpiirteistä huumorintajua ja oivallista ivailua kuljetetaan kirjan mukana esimerkeissä.
Miksi ihminen haluaa lyödä toista nyrkillä päähän?
Todella kirja kuitenkin lähtee vauhtiin viidennessä luvussa: Mikä saa lähtemään vierasmatkalle, vaikka nöyryytys on taattu? Sundelin matkustaa 8,000 Port Valen kannattajan mukana Manchester Cityn vieraaksi FA Cupin ottelussa. Korkeat Stella Artois tölkit läikkyvät junan lattialle raiteiden kiemurrellessa pitkin Englannin nummia.
20-sivuinen reportaasi kiteyttää sen, miten paljon Manchester Cityn fanien tituleeraama ”vain paska Stoke City” eli Englannin yksi menestyksettömistä jalkapalloliigan seuroista merkitsee Port Valen kannattajille. Tämänkaltaisia reppareita olisi kaivannut useampiakin ja ilmeisesti koronavirus vesitti kirjoittajan aikeet toiseen away-dayhin. Viikosta toiseen ympäri saarivaltakuntaa matkaavien kannattajien mielenmaisemaan olisi ollut kiinnostavaa päästä vielä syvemmälle.
Toinen mielenkiintoinen luku kertoo jalkapallohuliganismista. West Hamin kannattaja Bill Gardnerin haastattelu(yrityksen) jättää mystisestä ja usein glorifioidusta huliganismista aukinaisen vaikutelman. Jotenkin todella sopivasti. Gardnerista ei oikein ota selvää. Hän nauttii legendaarisesta kovan miehen maineestaan, mutta haluaa salailla menneisyyttään. Todennäköisesti tahallaan, koska sillä hän pitää arvostuksensa. Monimutkaista. Kokenut toimittajakin myöntää sopertavansa haastattelussa.
Huliganismia ja sen syitä ei ole yksioikoista kertoa. Tieto ei ole varmaa. Osa toiminnasta on täysin rikollista.
Kokonaisuudessaan julkaisu ennen kaikkea havainnoi brittiläistä yhteiskuntaa. Jalkapallo on äärimmäisen tärkeä osa kulttuuria, joten on luonnollista, että yhteiskuntaa voi tutkia urheilulajin kautta. Kaupunkikuvauksia ja jalkapallon näkymistä katukuvassa olisi voinut kuvata enemmän. Esimerkiksi jalkapallon kuulemisesta arkisessa Lontoossa, Manchesterissa tai Liverpoolissa olisi kiinnostanut lukea syvemmin.
Sundelinin kirjeenvaihtajavuodet Lontoossa sekä monet reissut maahan näkyvät selvästi kulttuurin tarkassa ymmärtämisessä. Kirja on täynnä lausepareja, jotka onnistuvat vangitsemaan brittikulttuurin oivallisesti. Yksi luku on pyhitetty pubeille.
”Kyllä, pubi on aivan luonnollinen paikka häiden jatkoille tai kuolleen muistamiselle. Edes kulmassa vilkkuva peliautomaatti ei pilaa tunnelmaa.”
Taustatyö laajan haastateltavien verkoston takana näkyy, ja harva osaisi avata kertomuksia brittifutiksesta ja sen hauskoista epäloogisuuksista kuten Sundelin. Kirjaa ei todellakaan voi kutsua pelkästään ”Valioliigafutikseksi” eikä se tyydy kertomaan yksittäisten seurojen merkityksestä suomalaisille. Nyt avataan kunnolla brittikulttuuria ja sen sidettä suomalaisiin humoristisella otteella.
Arvio: 9/10
Pauli Loukola
