Englannissa tehdään 1960–luvulla oivalluksia – maajoukkue, Manchester United ja Liverpool menestyvät

Lajin emämaa Englanti heräsi 1960-luvulla. Maan kotimaailmanmestaruutta 1966 pidetään edelleen maan historian merkittävimpänä urheilutekona. Mestarivalmentaja Sir Alf Ramsey oli tuolla aikakaudella poikkeuksellinen englantilaisluotsi, sillä hän irtaantui maan vanhoista pelitapakahleista ja käytti modernia 1-4-3-3-ryhmitystä. Tosin totuuden nimissä voitto johtui kyllä yhtä paljon vanhoista kunnon englantilaishyveistä, kovasta juoksemisesta ja taistelutahdosta. 

Lisää glooriaa briteille toi manageri Jock Steinin Celticin Euroopan cupin voitto Inter Milanosta 1967. Ottelu muutti eurooppalaista seurajalkapalloa, sillä persoonallisuus oli voittanut jäykän taktiikan noudattamisen. Pokaali pysyi saarella, kun Sir Matthew Busby johdatti Manchester Unitedin voittoon seuraavana vuonna. Oleellista maan menestyksen takana oli, että britit olivat vihdoin ymmärtäneet, että esimerkiksi puolustuslinja ei ole vain pelin rikkomista varten eikä ensimmäinen ajatus jokaisen riiston jälkeen voi olla mahdollisimman nopea maalinteko. 

”Tavoitteemme on, että jokainen pelaaja pystyy kontrolloimaan palloa. Pallo kontrolliin ja syöttö, pallo kontrolliin ja syöttö. Kun voitamme pallon, on pelaajalla oltava vähintään kaksi syöttösuuntaa valittavanaan”, kuvasi Liverpoolin menestysvalmentaja Bill Shankley. 

Merseysiden joukkue voittikin huimat neljä Euroopan cupia vuosien 1977 ja 1984 välillä. Vaikka Liverpool menestyi modernilla pelitavalla, ei pelitavasta koskaan syntynyt koko maan omaa, vaan taistelu pallonhallinnan ja suoraviivaisen jalkapallon välillä on jatkunut nykyaikaan saakka.

Totaalijalkapallo nostaa Hollannin. Eurooppalaisen seurajalkapallon suunta vaihtui 1970, kun jalkapallon nousukas Hollanti astui mukaan jalkapallokartalle. Hollantilainen ammattijalkapallo oli vasta kymmenen vuoden ikäinen, kun Feyenoord kaatoi Euroopan cupin loppuottelussa Celticin. 

Pelin suunta oli vaihtunut eikä Feyenoord ollut yksin kehittämässä uutta tapaa pelata jalkapalloa. Viestimien nimeämään totaalijalkapallon syntymään vaikutti ensisijaisesti hollantilaiset liberaalit arvot, vanhojen toimintatapojen kyseenalaistaminen ja kova työmoraali. Siis tekijät, jotka elävät edelleen hollantilaisessa kansanluonteessa ja kulttuurissa. 

Totaalijalkapallossa oli Tonavan koulukunnan pohja, mutta hollantilaiset veivät ajatusmaailman vieläkin pidemmälle pelaajien luovien paikanvaihtojen ja puolustuspelin uusien tuulien (aluepuolustuksen aikakausi alkoi) avulla. Koko pelitavan ydin oli tehdä kenttä pallollisena mahdollisimman suureksi ja puolustuspelissä vastustajalle mahdollisimman pieneksi.

Uuden totaalijalkapallon isinä pidetään hollantilaista Rinus Michelsiä (Ajax) ja venäläistä Valeri Lobanovskia (Kiovan Dynamo). Pelitavan mahdollisti pelaajien kehittynyt urheilullisuus. Elämäntavat ja itsestä huolehtiminen olivat kehittyneet käsi kädessä urheilutieteen kanssa. Tämä mahdollisti jalkapallon pelaamisen täysipainoisesti 90 minuutin ajan.

Ja tulosta syntyi: Ajax riisti Feyenoordin aseman ja voitti tähtipelaajansa Johan Cruyffin johdolla kolme Euroopan cupia peräkkäin 1971-73. Peliryhmitys oli moderni 1-4-3-3, joka muuttui hyökätessä usein muotoon 1-3-4-3. Luovan pallollisen pelin lisäksi, vastustajat sai hämilleen todella ylhäällä oleva puolustuslinja, jolla pyrittiin ottamaan vastustajan pallollisesti pelistä tila pois. Näin syntyi myös uusi käsite: paitsioansa, kun vastustajan kärkkyvät hyökkääjät jätettiin paitsioon viime hetken linjan nostolla. 

Pallollisessa pelitavassa vakuuttavaa oli pelaajien selkäytimestä tuleva kyky nähdä syöttölinjat ja rytmittää peliä luontevasti sekä jatkuva pelipaikkojen vaihto kentän eri kaistoilla, keskellä ja laidoissa. Eikä kyse ollut vain lyhyistä syötöistä, vaan tarvittaessa myös 50 metrin puolenvaihdoista. Kun Michels jätti Ajaxin ja siirtyi tähtipelaaja Johan Cryffin tapaan Barcelonaan, alkoi myös Kataloniassa totaalijalkapallon aika.

Länsi-Saksan nousu ja Lobanovskin tiede. Vuoden 1972 Euroopan mestaruuskilpailuista lähtien Länsi-Saksa alkoi hallita maanosan jalkapalloa. Saksalaisten avainasioita olivat jo tuolloin organisointi, tarkka suunnittelu ja yksityiskohtien huomioiminen. Pelitavallisesti maa pyrki yhdistämään eteläamerikkalaisen taidon ja eurooppalaisen organisoinnin. Peliryhmitys länsisaksalaisilla oli 1-1-3-3-3, jossa tukipilarina oli libero Franz Beckenbauer, joka puolustuspelissä sai vapaudet mies vastaan mies -pelaamisesta ja nousi hyökkäyspelissä hyökkäysten tueksi. Tulosta tuli nopeasti, kun Michelsin valmentama Hollanti kaatui MM-loppuottelussa vuonna 1974 maalein 2-1.

Samaan aikaan, kun Michels kehitti totaalijalkapalloa Hollannissa ja Barcelonassa, pyrki Kiovan Dynamon Valeri Lobanovski luomaan täydellisen mallin liikuttaa yhtätoista kenttäpelaajaa. Yhdessä fysiikkavalmentajansa Anatoli Zelentsovin kanssa hän loi tieteellisen mallin pelata ja harjoitella jalkapalloa. 

Pelaajien liikkeet pyrittiin synkronoimaan siten, että he kulkivat lähes junaraiteita pitkin kentän päästä päähän. Harjoittelu vietiin niin pitkälle, että pelaajat pystyivät ajoittamaan juoksunsa ja pallon liikkeen jopa silmät kiinni. Lobanovskin pelifilosofia noudatti samoja tilan ja ajan lakeja kuin Michelsin, mutta hän pyrki luomaan perusteelliset pelitavat erilaisia vastustajia vastaan, jotta heitä ei pystyttäisi koskaan yllättämään. Jatkuva analysointi ja pelin pilkkominen paloihin oli pelaajille rankkaa, mutta Lobanovski onnistui luomaan Kiovaan dynastian, joka toi hänelle menestystä kolmella vuosikymmenellä 1970-luvulta aina vuoden 1999 Mestarien liigaan saakka. Tähtihetkinä cup-voittajien cupin voitot 1975 ja 1986.

Menotti ei hyväksy Maradonaa, mutta voittaa. Argentiinan MM-kilpailut vuonna 1978 muistetaan maan paluusta jalkapallohuipulle. Maa oli sekasorrossa, kun vasemmisto taisteli verisesti hallitusta vastaan. Päävalmentaja César Luis Menotti aiheutti lisää polemiikkia, kun ei valinnut 17-vuotiasta ihmelasta Diego Maradonaa kisoihin. Menestykseen tämä ei kuitenkaan vaikuttanut, vaan 1-4-3-3-ryhmityksellä pelannut Argentiina pääsi ensi kertaa finaaliin sitten vuoden 1930 ja kaatoi loppuottelussa Hollannin Mario Kempesin johdolla 3-1. 

Voitto oli maalle tärkeä myös siinä mielessä, että se oli päässyt eroon maineestaan anti-jalkapallon maana. Muutoksen takana oli seurajoukkueiden (Estudiantes) muuttunut pelityyli, mutta maajoukkueessa muutoksen vei loppuun päävalmentaja Menotti, joka boheemina filosofina halusi kehittää peliä pallollisena rohkeampaan suuntaan. 

”Ainoa tapa välttää riskejä jalkapallossa, on jättää peli pelaamatta”, kerrotaan Menottin todenneen. 

Menotti pyrkikin yhdistämään parhaalla mahdollisella tavalla voittamisen halun ja pelin näyttävyyden sekä luovuuden – ja onnistui siinä erinomaisesti.

Pohjoismaiden uudet tuulet. 1970-luku oli hyvää aikaa Pohjois-Euroopan jalkapallolle, sillä seurajoukkueiden puolella Liverpool jatkoi brittien menestyskulkua voittamalla Euroopan Cupin 1977, 1978 ja vielä 1981 ja 1984, kunnes katsomotragediat sulkivat maanosan kansainvälisistä peleistä. 

Sen sijaan Italialle ja muulle Etelä-Euroopalle aika oli vaikeampaa, kunnes Italia kaatoi Länsi-Saksan vuoden 1982 MM-loppuottelussa. Myös Italian seurajalkapallo piristyi, kun Diego Maradonan ja Michel Platinin kaltaiset tähdet siirtyivät Serie A:han, mutta vielä merkittävämpää oli mediamoguli Silvio Berlusconin tulo AC Milanin omistajaksi. Hollantilaisten Marco van Bastenin ja Ruud Gullitin hankinnat siivittävätkin punamustat ensin Italian ja heti perään Euroopan ykkösiksi valmentaja Arrigo Sacchin johdolla. Aika oli van Bastenille ja Gullitille todella menestyksekästä, kun Hollanti voitti totaalijalkapallon kasvateillaan Euroopan mestaruuden 1988 kaatamalla Lobanovskin valmentaman Neuvostoliiton loppuottelussa 2-0. 

Pohjoismaiden suurimmat jalkapallovaikutteet tulivat Englannista. Englantilaiset valmentajat Bob Houghton ja Roy Hodgson siirtyivät 1970-luvun lopulla Ruotsiin ja voittivat kuuden vuoden aikana viisi mestaruutta. Heidän tukipilarinsa olivat aluepuolustus, prässääminen ja suoraviivaisilla vastaiskuilla vastustajan linjan taakse iskeminen. 

Ruotsissa kritisoitiin, että pelaajista tehtiin robotteja, mutta hyvät tulokset toivat pelitavalle kannattajia. Yksi kannattajista oli nuori valmentaja Sven Göran Eriksson, joka vei opeilla IFK Göteborgin Uefa Cupin mestaruuteen 1982. Norjassa sen sijaan painotettiin jopa vielä enemmän pragmaattisuuteen ja väheksyttiin pallonhallinnan merkitystä. Tyyliin suurin puolestapuhuja oli urheilutieteellisessä yliopistossa työskennellyt Egil Olsen, nimitettiin maajoukkueen päävalmentajaksi vuonna 1990. Hänen johdollaan norjalaisesta suoraviivaisesti pitkän pallon pelaamisesta tuli käsite, mutta menestystäkin tuli. Norja selviytyi MM-kisoihin sekä 1994 että 1998 – ensimmäisen kerran sitten 1938.

Sacchin Milan. Italian vuoden 1982 maailmanmestaruus Espanjassa oli italialaisen pragmaattisuuden voitto. Maahan oli muodostunut selkeä pelillinen identiteetti. Ryhmityksessä numero 9 oli keskushyökkääjä, 11 toinen hyökkääjä, joka iski vasemmalta, 7 oikea laita, 4 vetäytyvä keskikenttä, 10 hyökkäävämpi keskikenttä, 8 vasemman laidan linkki, joka teki tilaa vasemman puolustajan nousuille. 

Puolustuspelissä koko joukkue pelasi mies miestä vastaan lukuun ottamatta numero kuutta, joka oli liberona puolustuslinjan takana. Tapa toimi aikansa ennen kuin vastustajat kansainvälisissä otteluissa oppivat iskemään etenkin vasemman laidan puolustajien nousuihin. Niin kutsutun ”il giocco all’Italiano” -pelitavan uudistaja oli AC Milanin valmentaja Arrigo Sacchi, joka jalosti ruotsalaisen Nils Liedholmin seurassa käyttämää aluepuolustusta puhtaaksi alueiden vartioinniksi. 

Sacchi johdatti AC Milanin kahteen peräkkäiseen Euroopan cupin voittoon (1989, 1990) ja maahan oli luotu uusi pelitapa, joka tosin herätti – aivan kuin Englannissa – mielipiteitä puolesta ja vastaan. Esimerkiksi paikallisvastustaja Inter irtisanoutui sacchimaisesta jalkapallosta. 

Sacchin perusajatus oli Lobanovskin tapaan, että myös ne vastustajan pelaajat, joilla ei ole pallo hallussaan, ovat oleellisia puolustuspelin kannalta. Hän näki ongelman myös italialaisten mielialassa, joka oli valmentajan mukaan negatiivinen ja puolustava. Sacchi jättikin jalkapallon historiaan paitsi ikimuistoisia otteluita, myös ajattelutavan, joka muutti erityisesti italialaisten suhteutumista peliin: 

”Jos haluat jäädä historiaan, ei voittaminen riitä, on myös viihdytettävä.” 

”Kun joukkueellasi on pallo, hallitset peliä. Kun puolustat, hallitset tilaa.”

”Jalkapallo syntyy aivoissa, ei ruumiissa.” 

”Michaelangelo sanoi maalanneensa ajatuksillaan, ei käsillään, joten on selvää, että tarvitsen viisaita pelaajia. En halua joukkueeseeni sooloartisteja, vaan orkesterin.”

Maradona ja Jumalan käsi. Argentiina jatkoi menestyskulkuaan vuoden 1986 MM-kilpailuissa Meksikossa. Turnauksen ikimuistoisin ottelu oli Argentiinan ja Englannin välinen taisto 22. kesäkuuta. Maailman parhaaksi pelaajaksi noussut Diego Maradona ratkaisi ottelun kahdella ikimuistoisella osumallaan. Ensin hän ohjasi kädellään pallon Peter Shiltonin selän taakse. Osumaa kutsutaan Jumalan kädeksi. 

Neljä minuuttia myöhemmin (55 minuutin pelin jälkeen) pujotteli pallon maaliin omalta kenttäalueeltaan. Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA valitsi jälkimmäisen osuman vuonna 2002 viime vuosituhannen maaliksi. Loppuottelussa Argentiina voitti Länsi-Saksan 3-2. Ottelu pelattiin Estadia Azteca -stadionilla – areenalla, jolla Pelé oli hurmannut jo vuoden 1970 kisoissa. Argentiinan päävalmentajan Carlos Bilardon menestysreseptinä oli jakaa joukkue hyökkääviin ja puolustaviin pelaajiin. Maradonan johdolla kolme pelaajaa sai erityisvapaudet hyökätä, kun seitsemän keskittyi oman maalin varjeluun. Bilardon pelitapa johti 1-3-5-2-ryhmityksen syntyyn. Ero oli suuri Menottin Argentiinaan, mutta Bilardo ei kritiikistä hätkähtänyt. 

”Mielestäni on hienoa olla ykkönen. Jalkapalloa pelataan voiton vuoksi. Show on elokuvia ja teattereita varten”, hän tyytyi toteamaan.

Vuonna 1989 kaatunut Berliinin muuri oli Euroopan murroksen symboli ja vuoden 1990 Länsi-Saksan maailmanmestaruus Italiassa jäi viimeiseksi ennen yhden yhtenäisen Saksan syntyä. Euroopan muuttuvat rajat aiheuttivat levottomuutta ja etenkin Balkanin alue oli levoton. Uefa sulki Jugoslavian vuoden 1992 Ruotsin Euroopan mestaruuskisoista ja tilalle kutsuttu Tanska aiheutti sensaation viemällä voiton kaatamalla Saksan finaalissa. Kuvastavaa Euroopan jalkapallon monimuotoisuudelle ja elävyydelle onkin, että vuodesta 1960 lähtien kahdeksan eri maata oli voittanut Euroopan mestaruuden. Myös seurajoukkueiden puolella on riittänyt hyviä ja menestyksekkäitä joukkueita eri puolilta Eurooppaa. Kun Euroopan cupista tuli Mestarien liiga vuonna 1992, alkoi rikkaiden mahtiseurojen aikakausi. Silti vuosikymmen näki yhdeksän eri seuraa maanosan mestarina.

Ranska dominoi vuosituhannen loppua. Vuoden 1994 maailmanmestaruuskilpailut muistetaan Brasilian uutena nousuna maailman eliittiin. Tämä Brasilia oli erilainen kuin 1960- ja 70-luvun Brasilia. Jos aikaisempaa Brasiliaa kuvasi sanonta ”futebol de arte” – taiteellista jalkapalloa – oli nyt kyseessä ”futebol de resultados”. Brasilia oli aikaisemmin tunnettu maana, joka osaa pallon hallinnan. Nyt Carlos Alberto Parreiran joukkue keskittyi tämän lisäksi erityisesti siihen, miten pallo saatiin takaisin omalle joukkueelle. Oleellista tässä oli Parreiran viimeisen päälle organisoima aluepuolustus – sen minkä Brasilia hävisi vahvuudessa ja taistelussa, otettiin takaisin sijoittumalla ja peliä lukemalla.

Vuosituhannen vaihe päättyi ranskalaisittain, kun maan hallituksen ja jalkapalloliiton pitkäjänteinen työ lajin kehittämiseksi palkittiin kahdella Euroopan (1996, 2000) ja yhdellä maailmanmestaruudella (1998). 

Jalkapallo 2000-luvulla. Miten jalkapallo on muuttunut historian saatossa? Tätä kysymystä voi tarkastella lukuisista eri näkökulmista aina siitä, kuinka pelistä on tullut miljardibisnestä pelin sisällön kehitykseen. Käsittelen tässä osiossa ensisijaisesti pelin ja siihen liittyvän harjoittelun uusia tuulia.

2000-luvulla maailmanmestaruuden ovat voittaneet Brasilia, Italia ja Espanja, Saksa ja Ranska. Näistä voitoista jokainen on kertomus oman maansa pelillisestä identiteetistä ja sen maksimoimisesta. 

Ammatillisessa mielessä kiinnostavin ja eniten jalkapalloilevaa maailmaa muuttanut menestystarina on Espanjan. Maan jalkapallojoukkueen pallon hallintaan perustuva pelitapa jäljittelee FC Barcelonan ja on sitä kautta totaalijalkapallon perillinen. Olivathan hollantilaiset Rinus Michells ja Johan Crüyff tuomassa ajatustapaa Kataloniaan.

Se, miten Espanja on onnistunut hiomaan totaalijalkapallon toimivaksi aikana, jolloin tila ja aika ovat entistä niukemmassa, on kertomus jalkapalloilun tieteellistymisestä ja pelin teknisen, taktisen, fyysisen sekä henkisen ulottuvuuden systemaattisesta kehittämisestä käsi kädessä. Muutos uudenlaiseen ajattelutapaan on kulminoitunut erityisesti 2000-luvun vaihteeseen. Vaikka me Suomessa pidämme eurooppalaista jalkapalloa arvossamme, karu fakta on, että tälle vuosituhannelle tultaessa maanosamme huippusarjoissa edettiin paikoin hyvinkin vanhanaikaisilla valmennusmetodeilla. Kun menestysvalmentaja José Mourinho aloitti päävalmentajauraansa Uniao de Leiriassa, kiinnitti hän erityisen huomion siihen, kuinka Portugalin liigassa oli tapana rakentaa kunto juoksemalla elokuisin metsässä. Eikä hän todellakaan ollut yksin asian kanssa, sillä perinteistä tapaa harjoitella jalkapalloa oli alettu tutkia, analysoida ja kehittää useissa yliopistoissa ympäri Eurooppaa.

Mitä voimme oppia jalkapallon historiasta?

1. Maan kulttuuri ja luonne heijastavat jalkapallon identiteettiä

Jokainen jalkapallon menestystarina on ollut kiinteässä suhteessa maan kulttuuriin ja luonteeseen. Englanti voitti vuoden 1966 maailmanmestaruuden juoksuvoimalla ja taistelutahdolla, vapaamielinen ja luova Hollanti jalosti totaalijalkapallon ja voitti vuonna 1988 Euroopan mestaruuden, Saksa on vuoden 1954 maailmanmestaruudesta saakka tunnettu organisoituna joukkueena, joka pystyi tekemään totaalijalkapallosta menestyksekkäämpää kuin Hollanti, Brasilia tuli jo vuoden 1938 kisoissa tunnetuksi ilosta ja sambastaan. Toisaalta esimerkiksi italialaisen passiivisuuden on nähty johtavan liian puolustusvoittoiseen pelitapaan ja englantilaisen epävarmuuden riskien välttämiseen. Menestyksen on aina kruunannut joka kerta myös ajan henkeä noudatellut valmennusfilosofia ja toimintatapa. Maajoukkueiden pelitavat ja identiteetit ovat myös heijastuneet kansallisiin sarjoihin, vaikka nykypäivänä lisääntyneen pelaajaliikenteen vuoksi myös sarjat ovat kokeneet muutoksin. Esimerkiksi Arsenal on pelannut Englannin Valioliigaa joukkueella, jossa ei ole yhtään brittiläistä pelaajaa.

2. Taistelu tuloksen ja taiteen välillä

Läpi jalkapallon historian ovat kannattajat, valmentajat, pelaajat, media ja kaikki sidosryhmät pelin ympärillä käyneet väittelyä siitä, pelataanko jalkapalloa vain tuloksista. Kovasti taistellut Länsi-Saksa voitti taitavan Unkarin vuoden 1954 MM-loppuottelussa, Helenio Herreira teki tulosta 1960-luvun Interissä catenacciollaan, Brasilia voitti vuonna 1994 kultaa eurooppalaisella pelitavalla ja niin edelleen. Kaikki tarinoita, jotka tulevat elämään jalkapallon historiassa samalla tavalla kuin keskustelu tuloksen ja taiteen välillä. Varmaa on kuitenkin se, että suuria voittoja ei oteta ilman taitoa ja useimmiten voittaja on se, joka onnistuu yhdistämään taidon oikeassa suhteessa organisoituun jalkapalloon. Tässä kohdin on hyvä muistaa, että nyt puhutaan vain huippu-urheilusta ja tuloksenteosta. Juniorijalkapallon tehtävänä on kasvattaa pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan pelitavassa kuin pelitavassa.

3. Pelataanko systeemiä vai jalkapalloa?

Edellistä kohtaa lähellä oleva keskustelunaihe on myös ollut se, onko pelaajat valjastettu vain osaksi systeemiä, vai luovatko pelaajat systeemin. Unkarin ihmejoukkue loi 1950-luvulla totaalijalkapallon alkeet yhdessä valmentaja Gustav Sebesin kanssa. Pari vuosikymmentä myöhemmin Valeri Lobanovski vei tieteellisen jalkapallon pitkälle Kiovassa. Hänen joukkueensa olisi osannut pelata vaikka silmät suljettuna. Niin syvällä olivat raiteet pelaajien selkärangassa. Argentiinan päävalmentaja César Menotti kutsui robottijalkapalloa oikeistolaiseksi ja väitti sen kasvattaman käyttökelvottomia idiootteja, jotka menevät systeemin mukana. Selvää on, että menestyä voi sekä Sebesin että Lobanovskin tavoilla. Jokainen valmentaja voi valita toisen ääripään tai jotain sen välistä, mutta juniorijalkapallossa robottiajattelu on syytä unohtaa.

4. Väkimäärä ei takaa menestystä

Meksikossa on 107 miljoonaa asukasta, Argentiinassa 39 miljoonaa. Silti maiden jalkapallokulttuurin ja menestyksen välillä on suunnaton kuilu jälkimmäisen hyväksi. Vastaavia esimerkkejä löytyy loputtomiin, mutta kaikki puhuvat yhden asian puolesta: väkimäärä ei takaa menestystä. Enemmänkin kyse on siitä, mikä asema jalkapallolla on historian saatossa maahan muodostunut, miten valtio on jalkapalloon suhtautunut ja sitä tukenut, miten maan oma luonne tukee joukkuepelejä ja nimenomaan jalkapalloa sekä luonnollisesti valtion vakaus. Se, että Euroopan mestaruus on jaettu lähes joka kerta eri maalle kertoo siitä, kuinka vahva jalkapallon asema ympäri maanosaa on. Esimerkiksi jääkiekon kaltaisessa marginaalilajissa vastaavaa tason laajuutta ei ole.

5. Säännöt vaikuttavat pelin luonteeseen

Käsi kädessä pelillisen evoluution kanssa on kulkenut myös sääntöjen kehitys. Muinainen brittien kansanjalkapallo edeltäjineen on oma lukunsa, mutta jo jalkapallon varhaisista ajoista lähtien, on käyty kiivasta väittelyä siitä, miten peliä pelataan. Kuinka monta pelaajaa tai leveä kenttä, saako pelata käsin tai potkia jaloille, mikä on paitsio, minkälaisella nurmella tai pallolla pelataan ja kuka saa pelata, entä kuinka monta pistettä saa voitosta? Nämä kaikki ja kymmenet ja kymmenet kysymyksen ovat vaikuttaneet pelin luonteeseen ja tulevat ikuisesti vaikuttamaan.

Jalkapallon historia. Osa 1/3.

Jalkapallon historia. Osa 2/3.

Lähteet: Bray, K. 2006. How to score? Granta Books. The History of Football DVD. 2004. Fremantle Media Enterprises, Wilson, J. 2008. Inverting the pyramid. Orion books ltd. Pelé. Duarten, O & Bellos, A. 2006. Edson Arantes do Nascimento/Pele. Simon & Schuster UK ltd. World Cup Panini Football Collections. 2014. Franco, Cosimo, Panini.

Kirjoitus on julkaistu vuonna 2010 nimellä HIFK Soccer: The game book – guidelines for junior coaching.