”Rikkaampia kuin Jumala” – Manchester Cityn voittoja tukahduttaa epävarmuus

Manchester Cityn kannattajat joutuvat aika ajoin pohtimaan elämän suuria kysymyksiä, kuten muidenkin seurojen kannattajat. Erityisesti ne mietityttävät kuitenkin Cityn kohdalla. Mikä on jalkapallon tarkoitus? Mikä tuottaa loppuen lopuksi onnellisuutta?

Seura on voittanut jopa kahdeksen yhdeksästä viimeisestä tarjolla olevasta pokaalista Englannissa. Liigacupin se on voittanut kolmena vuonna peräkkäin. Manchester City ja sen kannattajat elävät kulta-aikaa. Cityn kohdalla tilanne on kuitenkin kompleksi.

Omistajakuviot ovat aina kyseenalaistaneet Cityn nykyisen menestyksen tai ainakin poistaneet romanttisuuden ulkopuolelta katsovilta. Mahdollinen kilpailukielto Mestarien liigassa ei auta asiaa. Huijaamalla voittaminen asettaa tumman varjon pokaalikaapin ylle. Taloudellisen dopingin lisäksi Cityä kannattavia voi mietityttää moraaliset dilemmat, sillä seuran omistajilla on välttävät ihmisoikeustilastot kotimassaan Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa.

Samalla äärimmäisen nopea nousu jalkapallomaailman eliittiin kyseenalaistaa osan vanhemmista faneista. Voiko Mike Summerbeen ja Colin Ballin Manchester Cityä pitää samana seurana kuin Sergio Agüeron ja Jesuksen Cityä?

Cityzensin koko kannattajakunnan päälle läiskäistään turhan helposti muovinen leima. Seuran historia ulottuu aina 1880-luvulle asti. Ei niin kaukaisessa historiassa, kaudella 1974-75 City pelasi Manchester Unitedia sarjatasoa korkeammalla. Toisaalta Man City pelasi synkimmillään kauden 1997-98 Englannin kolmanneksi korkeimmalla sarjaportaalla. Vuodesta 2002 asti City on pysynyt Valioliigassa.

Manchesterissä asuvana voin vakuuttaa, että Cityllä on hurja määrä hardcore-kannattajia, joille on turha kuittailla mitään gloryhunttauksesta.

Kaiken lisäksi Manchester Cityllä on kuitenkin tavoite kasvaa seurana. Se on yhä kannattajakapasiteetiltaan keskisuuri seura, ei jättiläinen. Se on paikallinen, mutta huomattavasti entistä globaalimpi, kun se laajenee erityisesti Aasiaan päin. Mestarien liigan voittaminen kauden 2020 päätteeksi tulisi Citylle nyt epätoivoisen tärkeään paikkaan. Se lunastaisi todennäköisesti paikkansa vahvemmin Euroopan eliittiseurojen joukkoon.

Maailman rikkain seura ei tee faneista maailman rikkaimpia

David Conn on tutkinut Manchester Cityn vaiheita erityisesti omistajavaihdoksen ympärillä ja kirjoittanut seurasta kirjan osuvalla nimellä, Richer than God. Olen vieraillut useasti Itä-Manchesterin uudistuneella alueella, jossa mahtipontinen Etihad Campus sijaitsee. Etihadin stadionkierroksella pääsee tutustumaan muun muassa The Tunnel Clubiin. VIP-tiloihin on rakennettu baari aivan Cityn pukuhuoneen alle ja yhteen suuntaan läpinäkyvä pelaajatunneli, missä vieraat pääsevät tirkistelemään kentälle astelevia pelaajia. Tilat ovat todella moderneja, jopa futuristisia.

Äkkirikastuminen ei kuitenkaan tee otteluissa käyvistä faneista yhtään rikkaampia.

Wembleylle jatkuvasti matkustaminen ei ole halpaa. Liigacupin normaalipaikkojen keskiarvohinta oli noin 72 puntaa eli 83 euroa. Viime kevään FA Cupin finaalin lippujen keskiarvohinta oli noin 94 puntaa eli 109 euroa. Liigacupin finaali oli Cityn 16. visiitti kansallisstadionilla 10 vuodessa. Siitä huolimatta City myi loppuun lähes koko allokaationsa. Wembleyllä viimeisintä mestaruutta tuuletti noin 34 000 Cityzensiä.

Sen lisäksi osa porukasta matkaa Cityn perässä ympäri Eurooppaa. Tämän kaiken kustantaminen tarkoittaa väkisinkin, ettei englantilaisen jalkapalloseuran kannattaminen ole niin työväenluokkaista kuin on annettu ymmärtää.

Ydinporukka vaikuttaa varsinkin edustavan entiseen Cityyn liitettäviä piirteitä. Vähäiset odotukset, melankolia, sarkastisuus. Nämä ovat niitä taivaansinisten kannattajia, jotka laulavat ”We’re not really here” ja ”City’s going down with a billion in the bank.”

Jonathan Wilson kirjoittaa The Guardianille, että jatkuva voittaminen on tehnyt Manchester Cityn faneista vihaisempia ja onnettomampia. Sunderland-fanin näkökulmasta kirjoittavan Wilsonin yleistykset saivat useat City-kannattajat Twitterissä äimistymään.

Totta kai voittaminen on hienoa, ja on vaikea uskoa, että Cityzensit aidosti kaipailisivat 2. divisioonan vaatimattomia stadioneita seurahistorian menestyksekkäimmän ajanjakson aikana. Wilsonin sanoissa on kuitenkin perää.

Jalkapallokartalle on piirtynyt joukko megarikkaita seuroja, minkä myötä taloudellisesti pienempien seurojen yllätysmahdollisuudet käyvät yhä epätodennäköisemmäksi. Super-seurojen kannattajista on tulossa immuuneja rutiinivoitoille, kun taloudellinen epätasa-arvoisuus kasvaa. Tasapelit ja tappiot aiheuttavat faneissa vihapurkauksia somessa. Onko enää vain Real Madridin kaltaisen seuran voittaminen tarpeeksi tyydyttämään kannattajien odotukset?

Manchesteriläinen rock-bändi James laulaa “If I hadn’t seen such riches, I could live with being poor.” Manchester Unitedin ja Liverpoolin kannattajat siteeraavat kuuluisaa laulua tiuhaan. Musiikkikartalla Cityzensiä kannattavat Oasisin veljekset ovat aina olleet Manchester Cityn luonnollinen valinta. Kerta toisensa jälkeen Noel Gallagher kaivetaan voitonjuhliin laulamaan Wonderwallia pelaajien kanssa. Useimmiten kannatuslaulut ovat kertoneet ainaisesta yrittämisestä, mutta myös pettymyksistä.

Cityn kannattajat eivät ole aikaisemmin tottuneet aivan ylellisimpiin rikkauksiin, joten satunnainen kaipailu vanhan kunnon Maine Roadin aikoihin kumpuaa vanhempien manchesterilaisten City-fanien puheista. Joillakin on mennyt maku moderniin Cityyn. Suurin osa kuitenkin näyttää keskittyvän loisteliaasta jalkapallosta nauttimiseen moraalisen synkistelyn sijaan.

Heille isoin närkästymisen aihe vaikuttaa olevan, että Manchester City ei saa mediahuomiota samalla tapaa kuin ensimmäistä Valioliiga-mestaruutta tavoitteleva Liverpool tai alakulossa pelaava Man United. Cityn kannatuspohja ei ole samalla tasolla kuin mainittujen seurojen, mikä vähentää palstatilaa lehdissä.

Kannattajillakin on eettinen vastuu

Newcastle Evening Chronicle teetti hiljattain kyselyn, missä Newcastle Unitedin kannattajilta kysyttiin mielipidettä mahdollisesta uudesta saudi-arabialaisesta omistajakandinaatista. Newcastleen on huhuttu uutta omistajaa, ja suurin osa rahoituksesta tulisi Saudi-Arabian valtion omaisuusrahastosta, jota hallitsee kruununprinssi Mohammed bin Salman. Yli 80 prosenttia vastanneista oli kyseisen omistajavaihdoksen kannalla.

Saudi-Arabian toimia on kuvattu suorasanaisesti Englannissa termillä sportswashing. Valtio yrittää brändätä maaimagoaan uusiksi käyttämällä urheilua välineenä. Kiillottaessaan Saudi-Arabian kilpeä urheilun avulla, prinssiä syytetään kuitenkin samalla törkeistä ihmisoikeusrikkomuksista maassaan.

Urheilufanit vetoavat usein täysin ymmärrettävästi, etteivät he halua sekoittaa politiikkaa kannattamaansa joukkueeseen tai lajiin. Urheilu on klassisesti pakoa arjesta ja erkaantumista normaaleista käyttäytymismalleista.

Potentiaalisten saudikytkösten toimet iskevät kuitenkin sormienläpikatsomisen läpi, ja Manchester Cityn yhteydessä omistaja sheikki Mansourin liitokset Yhdistyneiden arabiemiirikuntien politiikkaan huolestuttaa eettisesti valveutuneita.

Manchester Cityn johtoporrasta on syytetty sponsorointisummien suhmuroinnista ja taloudellisten reilu peli -sääntöjen rikkomisesta aikaisemmin. Sponsorointisummien väärin ilmoittamisessa Cityä on syytetty erityisesti siitä, että seuran pääsponsori Etihad ei olisi oikeasti maksanut juurikaan sponsorointirahoista, vaan sheikki Mansour olisi itse kustantanut ne perheensä pohjattomista varoista ja kirjannut ne sitten Etihadin piikkiin. Omistajien aikaisempia ihmisoikeussyytöksiä tarkastellessa, nykyisiin syytteisiin altistuminen ei tule yllätyksenä.

Cityn tai muidenkaan joukkueiden kannattajat eivät mahda juuri mitään omistajavaihdoksille, mutta fanien on osattava olla kriittinen omia seurojansa kohtaan. Jalkapalloseurojen omistuskuviot ovat vaihtuneet rikkaiden liikemiesten temmellyskentästä kokonaisten valtioiden pelinappuloiksi.

Englannissa suosituissa Talk Sport -ohjelmissa saa usein kuulla, miten City-fanit puolustavat intohimoisesti omistajia ja seurojaan, vaikka heillä saattaa olla hyvin vähän tietoa kulissien takana tehdyistä diileistä. Vaarallinen yhtälö tarkoittaa pahimmillaan, että kannattajat tuottavat ilmaista propagandaa sheikki Mansourille ja kumppaneille.

Kaiken voittamisen keskellä kaunista jalkapalloa on vaikea ajatella vain irrallisena asiana. Urheilua, liiketoimintaa ja politiikkaa ei ole pakko sekoittaa keskenään, mutta jälkimmäisten näytellessä niin suurta roolia on syytä pohtia keitä urheilulla palvellaan.

Pauli Loukola, Manchester